Iivana_Pösilöwski7.9.2019 21:01
1/10
Suomensin huvikseen kappaleen enkunkirjasta

Tulkaa sisään, olkaa hyvät!

Parkkeerasimme auton kadulle ja kävelimme pitkin jalkakäytävää. Talo oli valtava. Se oli saman kokoinen kuin Sudanin ylhäisimpien ja arvovaltaisiempien henkilöiden – ministerien ja suurlähettiläiden talot. Nurmikko oli vihreän kukoistava, ja pensaikko oli trimmattu kuutioiden ja pallojen muotoon.

Soitimme ovikelloa. Ovi avautui, ja näin järkytyksen heidän kasvoillaan. Siellä seisoivat Phil ja Stacey, kummallakin yksi vauva sylissään.
”Terve”, Stacey sanoi. Hän oli siro ja vaalea, äänensä kirkas mutta epävarma. Hän katsoi Philiä, ikään kuin tämä olisi laiminlyönyt kertomasta Staceylle, että illalliselle olisi tulossa neljä sudanilaista yhden sijaan.
”Tulkaa sisään, olkaa hyvät”, Phil sanoi.
Niin me teimme. He sulkivat oven perässämme.
”Toivottavasti grilliruoka sopii teille”, Stacey sanoi.
Käännyin Achor Achoria kohti vaihtaakseni katseen, joka suostuttelisi hänet lähtemään, mutta hän oli jo täydessä vauhdissa ihmettelemässä taloa. Oli ilmeistä, että Achor Achor ja Piol ja Dau olivat jo unohtaneet, millaista tapaamista he olivat suunnitelleet. He olivat jäämässä illalliselle.

Talo oli sisältä vielä vaikuttavampi kuin ulkopuolelta. Katto näytti yhdeksän metriä korkealta. Olohuone oli täynnä valoa, ja portaikko kaartui oikealle yläkerran huoneisiin kera ylätasanteen, josta oli näköala olohuoneeseen. Kirjahyllyt ylsivät korkealle, ja nurkassa oli jättimäinen televisio upotettuna hyllykköön. Kaikki oli valkoista ja keltaista - talo oli kirkas ja iloinen paikka täynnä raitista ilmaa. Keittiöstä näkyvän marmorisen saarekkeen päällä oli hopeinen kulho täynnä tuoreita hedelmiä.
Kävelimme takakuistille, jossa Phil tarkasteli grilliä, jolla lepäsi kuusi purilaista paahtumassa. Yritin hymyillä vauvoille, mutta he eivät välittömästi olleet minusta lumoissaan. He katsoivat minua munankoison sävyisine ihoineen, oudon muotoisine hampaineen. He itkivät.
”Ei se mitään, Phil sanoi. ”He itkevät aina kaikille, joita tapaavat.”
”Oletko ennen syönyt hampurilaisia?”, Phil kysyi meiltä kaikilta. Achor Achor ja minä olimme syöneet ravintolassa, ja syöneet hampurilaisiakin Atlantassa ollessamme.
”Kyllä, kyllä”, vastasin.
”Ja tiedätte, mitä hampurilaisen sisällä on?”
”Totta kai”, Achor Achor sanoi. ”Lihaa.”

Se kuulostaa vitsiltä, ja niin kuulostavat todella monet virheemme ja aukot ymmärryksessämme, ja ne usein naurattivat amerikkalaisia. Emme tienneet miten ilmastointi toimi, kun muutimme asuntoomme; emme tienneet, että sen sai pois päältä. Viikon ajan nukuimme kaikki vaatteet yllämme, huopiin ja pyyhkeisiin, kaikkiin omistamiinne liinavaatteisiin kääriytyneinä.

Kerroimme sen tarinan Philille ja Staceylle, ja he pitivät siitä paljon. Sitten Achor Achor kertoi tarinan tamponipakkauksesta. Oli pari hukassa olevaa poikaa, jotka oli viety ostoksille ensimmäistä kertaa valtavaan elintarvikekauppaan. Heillä oli 50 dollaria käytettävänä, eikä mitään ideaa siitä, mistä aloittaa. Matkalla he olivat poimineet aivan erityisen paketin ja laittaneet sen ostoskoriinsa. Heidän rahoittajansa, joka oli viisikymppinen nainen, hymyili ja yritti selittää pakkauksen sisältöä, mikä tarkoitti itse asiassa tamponeja. ”Naisille”, hän sanoi tietämättä, mitä ne pojat tiesivät naisen anatomiasta ja kierrosta (Eivät mitään.) Hän ajatteli suorittaneensa tehtävänsä, vain saadakseen selville, että pojat halusivat paketin siitä huolimatta. ”Se on kaunis”, he sanoivat, ostivat sen, veivät sen kotiin ja asettivat sen kuukausiksi esille kahvipöydälleen.

Yritimme olla kohteliaita syödessämme, mutta pöydässä oli useita uusia ruokia, emmekä tienneet, mitkä niistä olivat vaarallisia ja mitkä eivät. Salaatti vaikutti erilaiselta kuin se mitä olimme aikeisemmin syöneet, eikä Achor Achor siihen koskisi. Kasvikset näyttivät tutuilta, mutta olivat raakoja, ja Achor Achor ja minä pidimme enemmän kypsennetyistä. Kaikki tuoreet hedelmät ja vihannekset olivat meille ongelmallisia; meille ei oltu tarjoiltu sellaisia kymmenen vuoden aikana Kakumassa. Join lasin maitoa, jota minulle oli kaadettu. Se oli ensimmäinen lasilliseni länsimaalaista maitoa, ja se aiheutti minulle paljon ongelmia seuraavina tunteina. En tiennyt, että minusta oli tullut laktoosi- intolerantti. Olin sodassa vatsani kanssa koko ensimmäisen Amerikan vuoteni ajan.