Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

Tutturitari8.6.2017 9:04
1/4
Ystävyyden etääntyminen perheen perustamisen myötä

Tapasin n. 10 vuotta sitten ihmisen, jonka kanssa olen ollut ystävä tähän päivään asti. Olen hänen ensimmäisen lapsensa kummi.

Itse elelen yksin sinkkuna, kun hänellä on jo miestä, pari muksua, omaa taloa ja hyvin "aikuinen" elämä. Mulla on vielä aika vastakohta.

Ystäväni on ollut aina hieman itsekeskeinen, mutta ennen hänen perhe-elämänsä alkua asia ei minua kovin haitannut. Nyt varsinkin kun hänellä on perhettä, niin hän on entistä itsekeskeisempi, jonka kyllä siis toisaalta ymmärrän.

Tuntuu, että minä olen hänen ystävä, mutta hän ei minun. Hänellä ei ole juuri muita ystäviä, ja on sanonut mulle monesti, että olen hänen paras ystävä johon voi luottaa täysin. Annan kaiken kuunteluni ja empatiani hänelle, mutta hän ei kysele mun elämästä enään mitään eikä oikeastaan edes tiedä siitä mitään. Hän ei halua osallistua mun elämään, ei hän sitä ilkeyttään tee, vaan yksinkertaisesti ei varmaan vaan ymmärrä sitä.

Ensinnäkään, hän ei KOSKAAN halua tulla meille eikä ole käynyt elämässään kuin kerran mun kotonani. Tästä ei ole kauaa, kun olen hänen pyytänyt meille synttärikahveille, mutta kuulemma lapsi oli syönyt nyt niin paljon herkkuja, ettei nyt voida tulla. Mä olen käynyt heillä AINA. Tehdään aina ne tekemiset, miten hän ja hänen lapsensa asian haluaa tai miten hän yhtäkkiä keksiikin spontaanisti. Jos mä ehdotan jotain, niin se ei käy. Minä tiedän hänen elämästään KAIKEN, ja jos en tiedä, hän saattaa jopa suutahtaa, että "no kyllähän mä oon tästä sanonut" Mutta hän ei ikinä muista/tiedä mun elämän asioista mitään. Jos nykyään näen häntä, käydään aina hänen asiat läpi ja ehkä ohimennen kysytään joku ympäripyöreä kysymys multa, eikä edes kuunnella vastausta loppuun, koska lapset leikkii ja keskeyttää ystäväni ja lapset saavat sen huomion. Aina, kun nykyään näen häntä, olen ihan puhki.

Nykyään on useimmiten näin. Joskus on harvoja hyviä hetkiä, kun ollaan kahdestaan (harvoin) kun meillä on oikeasti hyviä ja hauskoja hetkiä ja jutellaan paljon henkeviäkin asioita. Silloin muistan, että miksi tästä ystävästä pidän. Mutta nykyään on usein vain niitä hetkiä, jolloin mietin, että mitä hittoa mä ton ihmisen kanssa teen, kun en ite saa irti tästä mitään vaan annan kaikki energiani hänelle.

Mitä tässä tehdä? Onko se ihan normaalia kun ystävä saa lapsia? Miten teillä, kenen ystävät on saanut perhettä ja ehkä sinä et, onko ystävyytenne muuttuneet radikaalisti? Huomioitteko toisianne tasapuolisesti ja molempien elämät otetaan huomioon. ? Vai onko ystävyys vaan sitten hiipunut pois?