Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

Villis25.4.2017 15:25
1/3
Yksinäisyys ja ihmisten kohtaaminen

Siitä asti kun muutin opintojen perässä toiselle paikkakunnalle on vanhat kaverit yksi toisensa jälkeen kadonneet mun elämästä. Välimatkan takia ei nähdä kuin maksimissaan pari kertaa vuodessa, silloin kun minä menen kotipaikkakunnalle käymään (jos kavereilla on aikaa tavata) ja silloin huomataan ettei enää tiedetä toistemme elämästä mitään. Äidin lisäksi kukaan ei koskaan tule mun luokse käymään, koska asun niin kaukana eikä kukaan myöskään pidä muhun yhteyttä. Kaikilla vanhoilla kavereilla on uudet ystävänsä ja poikaystävänsä, joten ketään ei kiinnosta enää mun kuulumiset. Toisaalta itsekään en halua kertoa omia kuulumisia, koska ei mun elämässä tapahdu mitään. Katon Netflixiä ja roikun Demissä, koitan opiskella huonolla tuloksella ja olen jo osittain luopunut siitäkin. Mua ahdistaa mennä kouluun kun kaikilla muilla on siellä kavereita ja itellä ei ole ketään. En ole saanut täältä ystäviä enkä edes tunne täältä oikeastaan ketään. Olen yleensä yksin 24/7 ja ahdistaa ihan hirveästi millaiseksi mun elämä on mennyt, tunnen itseni luuseriksi, täysin epäonnistuneeksi ihmiseksi ja ahdistusta vielä lisää se että mun on PAKKO valmistua pian ja opinnot olen kussut erittäin perusteellisesti. Olen enää lähinnä vaan koulussa kirjoilla. En uskalla mennä kouluun kun ahdistaa liikaa enkä edes tentittävillä itsenäisillä kursseilla saa luettua/tehtyä tarvittavia esseitä että pääsisin kurssista läpi tai kun tentti tulee en vaan jaksa mennä sinne. Ootan vaan sitä että valmistuisin ja voisin muuttaa takaisin kotikaupunkiini, mutta olen yksinäisyyden takia jumittunut niin täysin opiskeluissani etten varmaan koskaan tule valmistumaan. Toisaalta vaikka muuttaisinkin takaisin kotipaikkakunnalleni mulla tuskin on siellä enää yhtään kaveria joka haluaisi nähdä mua. Oon koittanut netin kautta tutustua uusiin ihmisiin, mutta yhteydenpito loppuu yleensä muutaman viestin jälkeen ja en jaksa sitä rumbaa koittaa väkisin keksiä jotain small talkia ihmisen kanssa josta ei tiedä yhtään mitään. Tiedän että mun pitäisi vaan ottaa itteäni niskasta kiinni ja pakottaa itteni tutustumaan ihan kehen tahansa, mutta olen jotenkin tässä onnistunut kehittämään muurin itseni ja muiden välille. En vaan jotenkin pysty., en uskalla, tunnen olevani sisäisesti niin totaalisen uupunut että en vaan jaksa.

Nyt sitten vappuna olen näkemässä kahta vanhaa ystävääni joita en ole tavannut pitkään aikaan. Mulla on ikävä sitä aikaa kun oikeasti oltiin ystäviä ja tottakai on kiva nähdä heitä pitäkästä aikaa, mutta toisaalta tuntuu kuin olisin menossa johonkin virallisiin sukujuhliin. Viimeksi kun nähtiin kolmestaan olin onnellisesti kaukosuhteessa Amerikkalaisen kanssa. Tiedän että toinen näistä tulee kysymään ollaanko vielä yhdessä ja miten meillä menee. Erottiin helmikuussa 2016. Tässä välissä mulla oli melkeen vuoden kestävä säätösuhde josta toinen näistä ystävistäni tietää, mutta sekin loppui jo pari kuukautta sitten. Toinen näistä kavereista ottaa yhteyttä kirjaimellisesti vaan jouluna ja syntymäpäivänä ja toinen taas silloin kun tarvitsee matkaseuraa. Oon niin hiton katkera enkä tiedä miten pystyn esittämään että kaikki on hyvin ja kiertelemään kuuulumisten kyselyjä kun vappuna tavataan kasvokkain.