Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

Dragonfly_27.6.2017 17:37
1/1
Vuoristorataa

Kerron tämän johdatuksen nopeasti:
Olin perheen lellikki kunnes siskoni syntyi, sen jälkeen olin isintyttö ja siskoni äidin pieni mussukka (ja on sitä edelleen). Myöhemmin vanhempamme erosivat ja jäin henkisesti yksin niin kotona, kuin koulussakin. Tämän jälkeen ystävystyin mummini kanssa mutta hänen huolehtivaisuus ahdistaa ja ällöttää minua ihan kamalasti. Voin sanoa että äiti on suuressa roolissa kaikkiin elämänongelmiini.

Äiti on ailahtelevainen.. joskus hänellä on hyviä ja joskus huonoja päiviä. Se, mikä päivä hänellä milloinkin on riippuu täysin siitä, miten hänellä menee yhden ystävänsä kanssa. Nykyään hän viettää tämän tyypin kanssa aikaa noin 4-12 tuntia päivässä. Ja pääasiassa sisareni kärsii tästä todella paljon. Ystävälleen äiti ei viitti sanoa siitä mitään, mikä ärsyttää minua. Hän omistaa kaiken vapaa-aikansa tälle tyypille jättäen minut ja sisareni kotiin. (Joskus siskoni lähtee kaverinsa luokse jolloin jään kokonaan yksin. Joskus mietin, että tälläistako elämäni tulee olemaan? Kaikilla on hyviä ystäviä joiden kanssa voi viettää aikaa 24/7 ja minä jään aina ulkopuolelle? Käyn toki joskus kavereitteni kanssa jossain, mutta sitä tapahtuu niin harvoin että huhhuh..)
Vaikka äiti olisikin kotona, hän joko tekee kotitöitä tai on huoneessaan.
Kun mainitsen tästä äidilleni, hän alkaa huutaa ja luetella kaikki minun negatiiviset puolet; se kuinka minä "aloitin" huutamisen, ja se kuinka olen pelkkä räkä ja täys nolla. Nuo sanat todella sattuu ja pistää miettimään, etten ehkä olekkaan kukaan tässä maailmassa. Osaan nykyään vastata hänelle takaisin, joskus se menee siihen, että äiti ymmärtää olevansa väärässä, jolloin hän lähtee pois sanomalla "En halua puhua tästä enään.". Joskus vastaukseni tekee hänet vissiin niin heikoksi että hän käy fyysisesti kimppuun. Ennen vain käperryin nurkkaan, ettei se sattuisi niin paljoa, mutta nykyään opin lyömään vastaan. Tiedän ettei sekään mikään paras menetelmä ole, mutta en salli sitä että minuun käydään kimppuun. Jossain mielessä näen tämän myös positiivisena juttuna, nimittäin tämä kaikki on kasvattanut minua henkisesti tosi paljon ja hyvään suuntaan.
Pahin kaikista on se, että kun äiti käy kimppuun, siskoni vain katsoo vierestä (samoin teki myös iskä). En pidä siskostani ollenkaan. Hän on ärsyttävä ja heikko. Hän ei uskalla tehdä melkein mitään. Siskoni erkaantuu sosiaalisista tapahtumista, hän ei osaa puhua ihmisille, edes mummilleen tai minulle. Ja äiti näkee tämän normaalina asiana..
Jos mainitsen tästä äiti sanoo minun olevan vain kateellinen. Ehei en todellakaan ole tuolle kateellinen, miksi olisin?
Nyt varmaan mietitte, että siksi koska hän on äitisi lellikki. Nooh, tosiasiassa en halua olla samassa asemassa kuin hän. Koska uskon että siskoni tulee tulevaisuudessa olemaan liemessä, ilman sosiaalisia taitoja. Haluan pikemminkin vain sitä että äiti kuuntelisi ja kuulisi minut, ja yrittäisi olla avuksi ja lohduksi. Äiti on kuitenkin sellainen ihminen, jota ei voi muuttaa ellei hän itse tahdo, ja uskokaa pois, hän ei ikinä tule tahtomaan sitä.
Kaikista eniten ärsyttää äidin tapa tehdä minusta meidän perheen pahiksen. Jos vaikka ensin riitelemme, ja sitten menemme kylään ja mieleni on maassa, äiti selittää sen siten että "Osaa tuo olla aina huonolla tuulella ja pilata muidenkin olotila.". Hän asettaa siskonikin minua vastaan.
Äiti ei usko muita. Hän uskoo vain itseään ja siskoani. Jos sanon hänelle, että mielestäni vietämme liian vähän aikaa yhdessä, hän sanoo että se on vain minun ongelma, eikä hän voi asialle mitään. Periaatteessa kyllä näin on, mutta toisaalta kuka aito äiti sanoisi lapselleen noin?
Joskus hän saattaa mennä kysymään mielipidettä siskoltani, ja mikä ikinä se mielipide onkaan, se on aina se oikea. Jos siskoni mielipide pätee minun mielipiteeseeni, äiti menee hiljaiseksi. Jos se ei päde, äitini rupeaa huutamaan että valehtelen.

Minulla ei kertakaikkiaan ole oikeutta mielipiteeseen, tai äidinrakkauteen. Ja eniten pelkään sitä, että nämä kaikki äidin aiheuttamat "traumat" tekevät minusta huonomman ihmisen, kuin mitä voisin olla.
Mitä jos olen liian varautunut aina, mitä jos en pysty luottamaan keneenkään, mitä jos en pysty rakastamaan ketään, mitä jos omakuvani on vääristynyt, mitä jos olenkin täysi nolla ja sen takia en saa tukea tai aitoja ystäviä, mitä jos tulen tulevaisuudessa olemaan huono äiti?

En halua ilmoittaa tästä viranomaisille, tai aiheuttaa mitään pahaa kenellekkään, varsinkaan äidilleni. Muutan kuitenkin kohta pois, lukion perään, jolloin kaikki järjestyy.

Unelmani olisi päästä hyvään yliopistoon ja opiskella itseni hyvään ammattiin, ja päästä vaikuttajaksi hyväntekeväisyyteen, kirjoittaa kirja ja matkustella. Näen tämän mahdollisena asiana..

En halua saada hirveitä määriä sääliä yms.. haluan vain jonkun joka kuuntelee, ja ymmärtää. Jonkun joka voi puhua kanssani tämmösistä.. Olen miettinyt terapiaa, mutta äiti kieltäisi ja nauraisi. Anyvay kiitos kun luit tämän älypitkän romaanin. Taisin juuri kirjoittaa kirjan :D ...