FlippingTheBirds28.6.2017 23:08
1/9
Tunne siitä, että jokin puuttuu koko ajan

Tiedättekö sen tunteen, kun illalla kotona tunnelma rauhoittuu työ- tai koulupäivän jälkeen? Tai ehkä vapaapäivän jälkeen, kun olet viettänyt hauskan päivän kavereiden kanssa kaupungilla. Sinulla on omaa aikaa. Aikaa, jonka kulutat ehkä tietokoneella netissä surffailemalla, Netflixiä katsellessa, haaveillessa tai ehkä puhelinta selaillessa. Päivän velvollisuudet on hoidettu. Olet yksin. Katsahdat päivämäärää. 29.6.2017. Tajuat, että vuodesta on jo puolet kulunut. Mihin? Missä välissä? Tajuat, että oikeastaan joka ilta käyt hyvin samantyyppisiä ajatuksia läpi. Tiedät, että luultavasti seuraavana iltana käyt läpi taas samat ajatukset.

Päälle päin kaikki näyttää hyvältä ja ehjältä. Sisimmässäsi kuitenkin on koko ajan tunne, joka ei vain jätä rauhaan. "Ei se löydy etsimällä. Jostain se vaan tupsahtaa eteen, kun lopettaa etsimisen. Pitää keskittyä vaan omaan elämään." Muistelet, miltä tuntuu, kun joku koskettaa sinua tavalla, joka on täynnä välittämistä. Välittämistä, rakkautta ja huolenpitoa. Olet jotakuta vasten, etkä halua lähteä siitä ikinä, koska siinä tunnet itsesi merkitykselliseksi ja tarpeelliseksi. Onhan joku, joka on aidosti läsnä ja jolle pystyt siten myös itse antamaan itsestäsi täydet sata prosenttia. Muistat, miten paljon rakastit pitää toista kädestä. Muistat miten hänkin piti siitä. Hän kuitenkin huomasi sinun pitävän erityisesti käsien pitelemisestä. Se oli aikaa, jota ikävöit. Et ikävöi enää henkilöä, mutta ikävöit aikaa kokonaisuudessaan.

Menet Instagramiin ja näet kuvia sadoittain. Huomiosi kuitenkin kiinnittyy kuviin pariskunnista, jotka näyttävät onnellisilta. Kuuntelet soittolistaa, josta tulee mieleen muistoja, jolloin tajuat katsahtaa päivämäärää uudelleen. Melkein heinäkuu, vaikka vasta odotit kesää. Kesä on pian ohi, ja ensi vuonna täytät 20. Osa kappaleista liittyy omiin henkilökohtaisiin muistoihisi, osa on muuten vain haikeita. Et kehtaa valittaa ystävillesi, kuinka hellyydenkipeä olet. Et ole tottunut koskemaan perheenjäseniisi tai ystäviisi "turhaan." Heidän kosketuksensa ei tuntuisi muutenkaan siltä, mitä kaipaisit. Niinpä tyydyt illasta toiseen miettimään samoja asioita yksin pääsi sisällä.

Katsot elokuvaa, jossa päähenkilöt tutustuvat toisiinsa sattumalta ja hiljalleen ihastuvat toisiinsa. Lopulta he päätyvät viettämään yhdessä kokonaisia päiviä, kokonaisia öitä. Koet väristyksiä, koska heidän tunnesiteensä vaikuttaa niin suloiselta ja vahvalta. Menet nukkumaan ja käperryt sänkyyn mahdollisimman pieneksi, kuvitellen ja toivoen, että joku pitäisi tiukasti kiinni. Tuntuu niin pahalta, että melkein itkettää. Halaat tyynyä ja tiedät, että kasvojesi ilme on tällä hetkellä surkea. Lopulta nukahdat.

Heräät aamulla väsyneenä. Joko kello soi tai sitten ei, sängystä on kuitenkin noustava. Päivä kuluu taas hyvissä merkeissä kenties työn parissa, koulun penkillä tai muita arjen askareita tehdessä. Olet se sama iloinen, arkinen, väsynyt, varma (mikä moodi nyt sattuukaan olemaan, mutta kuitenkin oma itsesi) persoona, kuten ennenkin. Se tuntuu ihan hyvältä. Tapaat uusia mukavia ihmisiä jatkuvasti ja pidät siitä. Osa on enemmän sinunlaisia, osa taas on mukavia, mutta ei lainkaan sinunlaisia. On myös hauska tavata vanhoja tuttuja.

Silti taas illan tullen huomaat, että sama ikävä tunne vaivaa sinua. Käyt taas läpi samoja ajatuksia; kunpa joku olisi täällä kanssani. Mistä muut repivät poikaystäviään? Miksi toiset ovat sinkkuina korkeintaan kuukauden, kun löytävät jo uuden? Mistä kaikesta jään paitsi? Pitäisikö minun tukeutua ihmiseen, joka ennen oli minulle niin tärkeä ja korvaamaton, käytännössä juuri sellainen, jota nyt ikävöin? Ei, älä ota yhteyttä. Et halua enää samanlaista soppaa, etkä varsinkaan sitä surua enää kummallekaan. Entä jos silti? Mutta hänhän on muuttunut selvästi, ja tiedät, ettei hän voi nykyään olla sinun tyyppiäsi. Sitä paitsi saisit heikon leiman, sillä ei hänkään oikeasti halua enää käydä taas sitä samaa läpi uudelleen. Hän sitä paitsi kieltäytyisi olemasta tekemisissä sen tiiviimmin. Odota siis, että elämäsi tuo tullessasi jotakin vieläkin parempaa ja sellaista, joka ei voi olla toimimatta. Katsot päivämäärää. Viimeinen päivä kesäkuuta vuonna 2017.

Sinulla on kyllä kaikkea kivaa odotettavaa ja oikeastaan joka aamu odotat tavallaan uutta päivää ja sen sisältöä, mutta iltaisin huomaat taas kuinka yksin olet. Huomaat myös joka vuosi odottavasi kesää, uuttavuotta, milloin mitäkin. Silti joka kerta kesän tai uudenvuoden jälkeen sinusta ei tunnu siltä, miltä toivoisit tuntuvan. Sääli, että et kykene päästämään lähellesi kuin hyvin harvoja. Joskus haluaisit vaan päästää ihmisiä lähellesi helpommin, mutta et vain pysty. Haluaisit todella, mutta et pysty. Tai ehkä et osaa. Muuten, miksi puhelimessasi edes on Tinder? Satoja matcheja, kymmeniä kuihtuneita, tylsiä keskusteluja. Pelkkiä pettymyksiä. Muutama limainen keskustelunaloitusyritys, joihin olet jättänyt vastaamatta, koska et ole sen tyyppinen ihminen.

Valehtelet kuitenkin, jos sanot, ettet pysty päästämään ketään lähellesi. Onhan sinulla tärkeät ystävät ja perheenjäsenet. He todella ovat tärkeitä. He ovat korvaamattomia, mutta hekään eivät ole niitä, jotka pääsisivät tarpeeksi lähelle sinua.

Tästäpä tuli nyt tällainen ajatusten avaaminen tällä kertaa. Kellon ajalla on varmaan suuri merkitys asiaan, miksi tein tästä nyt tämän tyylisen, siitähän tuli melkein kuin joku novelli. :D Osaako kukaan samaistua?