Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

Qualitymonkey8.6.2018 0:01
1/15
sateenkaari-ihmiset! vertaistukea pls

Kaipailisin siis jotakin vertaistuen tapaista nyt samassa tilanteessa olevilta. Eli nyt kun on pride-kuukausikin ja oli se pori jazz -kohu jne ja musta tuntuu et muutenkin viime päivinä mun biseksuaalisuus on mun omassa elämässä ollu paljon tapetilla, ja kävin vieläpä kattoo sen Love, Simon -leffan niin tuntuu että ahdistun kuoliaaksi. Mun kaverit tietää et mä oon bi, eli mulla sinällään on ihmisiä joille pystyn olemaan jossai määrin avoin enkä tukehdu niiden seurassa mun ahdistukseen. Mut sit taas perheen kanssa kun oon tai ketä vaan joka ei tätä asiaa tiedä niin ai saatana et mä en pysty hengittämään. Oon jotenkin kireenä koko ajan. Pelottaa koko ajan. Se pelko voi olla jopa ihan turhaa, mut silti pelottaa. Mulla _ei_ ole pokkaa ns tulla ulos kaapista, ei todellakaan, en itsekään täysin pysty hyväksymään itseäni (vielä?)

Jopa terapeutille mun on mahdotonta puhua asiasta. Tänään oli loistava tilaisuus ottaa asia esille mut en pystyny. Jänistin viime hetkellä ja jätin asian mainitsematta, juuri kun meinasin sanoa siitä. Mietin et kuka hitto mua voi asian kanssa edes auttaa jos en pysty terapiassakaan puhumaan? Kenties joku erityisesti lgbt-väelle suunnattu paikka vois olla hyvä, emt? Esim joku seksuaalineuvonta tmv.

Ei tässä muuten mitään, mut kun just se että tuntuu etten pysty hengittää ja hukun tähän ko. asiasta johtuvaan ahdistukseen. Mua ahistaa toki muutkin asiat mut niistä pystynkin puhumaan paremmin, kun taas täst en voi puhua. Pelkään et ennen pitkää tulee joku mental breakdown ja paniikkikohtaus jolloin kaikki tää tulee ulos mun suusta vahingossa mun perheelle.

Mites muut? Samanlaista kellään? Miten pärjäätte ja kestätte?

Niin, ja mikään kovin uus juttukaan ei oo ees kyseessä, et sinänsä mun "pitäis" olla jo sinut asian kanssa. Muistan pohtineeni asiaa jo yläasteella. tai sitä ennenkin jo mun ois kai pitänyt tajuta mut luulin et se on normaalia heterolle tykätä tytöistä vaan vähän, kun en ollu mitenkää rakastunu kehenkään naispuoliseen ni en tajunnu. Sit lukiossa vuonna 2015 aloin tosissani vasta käyttämään itestäni sanaa bi, jotenkin sillon se tuli järkytyksenä, kun mul oli ollu niin vahva kokemus ihastumisesta yhteen tyttöön siinä lukion ekalla. Jotenkin tiesin sen jo ennen sitä mut silti se tuli jotenkin ihan puskista, olin kieltäny sitä kai niin paljon. Ja tänä päivänäkin the struggle is too real. En ymmärrä miks tää tapahtuu mulle, tuntuu välillä oikeesti joltai elämän kauheimmalta asialta tää. Epätodellinen olo vieläkin välillä ja kun ajattelen asiaa syvemmin niin tulee sellanen kauhun tunne, et oikeesti onko tää totta et mä tykkään tytöistä. Itkettää, tosin en tiedä miksi, ehk siks kun tuntuu et oon niin yksin koko jutun kaa.

Pari sanaa viel siit Love, Simon'ista koska se leffa vaikutti muhun niin paljon ja oli tärkeetä että näin sen: mulle jäi tosi hyvä, positiivinen fiilis siitä leffasta muuten, mut ainoo vaan että itkin ja tunsin ahdistusta koska nää omat haavat tuli niin paljon mieleen. Ja kun kavereiden kaa pystyin leffan jälkee melko vapaasti puhumaan niin koko ajan mielessä oli se pelko ja ahdistus siitä että kun tästä lähen kotiin niin en voikaan enää puhua niistä huolista jotka mua painaa. Tän takia ois hyvä jos uskaltaisin edes terapiassa avautua asiasta kunnolla, jos en kotona kerta uskalla puhua.

No, täst tuli vähän liian pitkä, mut niin. Ehk joillakin on sama tilanne enkä ookaan niin yksin asian kanssa? Sori jos sekava viesti, oon hiton väsyny tälleen yöllä ja niin ahistunu etten osaa keskittyy kirjottamiseen.