Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

deadlikeme23.3.2018 20:26
1/47
poikaystäväni jätti minut

ihan yhtäkkiä eilen. Syynä oli, ettei ollut onnellinen kanssani. Tänään oli vielä yo-kirjoitukset, maanantaina olisi matikka. Sydämeni revittiin irti kirjaimellisesti. Hän oli ensimmäinen virallinen poikaystäväni, ensirakkauteni, minun kaikkeni ja 3kk päästä olisimme viettäneet 2-vuotispäivää. Hän oli minun ensimmäinen ja minä hänen.

Kaikki meni niin hyvin. Hän oli ostanut minulle yli kuukausi sitten lupaussormuksen ja kertonut kuinka hän ymmärsi, että haluaisi olla aina kanssani. Kuitenkin hän kertoi eilen, että pari viikkoa sitten oli tuntenut itsensä onnettomaksi. Minulla oli/on stressiä yo-kirjoituksista ja se vaikutti häneen. Viimeisen kahden viikon aikana hän tuskin vastaili viesteihini (aloin saamaan myös paniikkikohtauksia stressistä), ei halunnut/"ehtinyt" nähdä ja vaikutti etäiseltä, vaikka sanoi joka päivä rakastavansa minua ja kannusti.

Hänen vanhempansa kutsui minut ja äitini ensi viikoksi heille "synttärikahveille", mutta nyt ei käykään niin. He pitivät minusta todella paljon...

Sydämeni revittiin auki. Toinen puoliskoni vietiin, paras ystäväni lähti. En ollut koskaan kokenut tuollaista yhteyttä kehenkään muuhun kuin häneen. Hän hyväksyi minut kokonaan. Pienistä ja oudonmuotoisista rinnoistani minun epävarmuuksiin asti hän rakasti. Aina sanoi, että olen täydellinen. Hän ei vaan pystynyt olemaan kanssani. Minussa ei ollut kuulemma mitään vikaa, hän ei keksinyt mitään pahaa sanomista minusta.

Olen aina ollut se, ketä on lopettanut säädöt, oman terveyteni kannalta. Heti kun löysin jonkun, kehen rakastuin pitkän ajanjakson aikana kokonaan ja ehdotta, hän ei kykene olemaan kanssani. Annoin hänelle kaikkeni, hän oli kaikkeni. Oli.

Tätä kivun määrää ei voi kuvailla. Tunnen itseni sairaaksi. En pysty syömään, juomaan ja mahaan ja rintaan vaan sattuu. Se menee ajan kanssa ohi, niin kaverini ja läheiseni sanoo. Se on totta. Meillä oli suhteessa ongelmia, mutta selvisimme niistä aina, ei mikään suhde ole yksinkertainen ja helppo.

Hän oli tärkein ihminen elämässäni ja auttoi minut läpi helvetin kun vanhemani erosivat. Aina vastoinkäymisistä huolimatta, hän tuki minua, kunnes lopetti senkin. Puhuimme vielä viikko sitten kesän suunnitelmista, tilasimme minulle bikineitä netistä (jotta voitaisi mennä yhdessä rannalle), ostin vaatteita, mistä hän piti. Kaikki vaan muuttui yhdessä päivässä.

Vaikeinta on päästää irti. Olen itkenyt nyt taukoamatta torstaista, yo-kokeen sinnittelin. Otin tänään kuvat pois huoneestani. Meidän vanhojen tanssin pusukuvan, minun polaroidit, hänen lahjaksi antama kollaasitaulu meistä. Seuraavaksi otin hänen ostamat korut minulle, piilotin nekin. Vaihdoin kaikki häntä muistuttavan asian pois.

Ajattelen häntä jatkuvasti. Kun menen autoon, kuulen meidän rakkausbiisin, kappaleen, mistä hän piti ja kappaleita, mitkä kertovat rakkaudesta. En tiedä, koska tulen pääsemään yli hänestä, ensirakkaudestani, mutta pian muutan pois kotoa, pois muistojen vaalimasta kodista. En tiedä, tulenko koskaan löytämään ketään yhtä ihanaa, rakastavaa, kunnioittavaa ja huolehtivaa poikaystävää kuin mitä hän oli minulle.

Kaikki vaan sattuu. En olisi halunnut eroa. Oin se, ketä rakasti koko sydämellä häntä, muttei sekään riittänyt. Onkalo vaan kasvaa sisälläni... Hän on ollut elämässäni jo vuodesta 2015. Rakastan vain liikaa, eikä kaikki ansaitse sitä. Olin myös sinisilmäinen, koska en uskonut hänen tekevän minulle näin, vaikka merkit olivat selkeät: seksi loppui, näkeminen väheni, tuki loppui, kylmyys.

"Olit liian hyvä hänelle. Ei hän ansainnut sinua" -äitini.

Suhteet eivät ole ikinä helppoja. Annoin hänelle kaiken, minkä voin antaa. Luotin häneen 100% aina, rakastin häntä koko sydämelläni.

Miksi juuri minä? Suhde vain valui viemäriin, ilman mitään, mitä olisin voinut tehdä ja nyt olen murtunut. En tule koskaan enää olemaan samanlainen kuin ennen. Ensirakkauteni, ensimmäinen kunnollinen sydänsuru. Kuin joku olisi kuollut.

Sattuu vaan ihan liikaa. Haluaisin, että se menisi ohi. Haluaisin hänet, hänen sylinsä, lämpönsä, turvansa, pusunsa, mutta se ei ole mahdollista enää ikinä. Kuka olisi tiennyt, että yksi sunnuntain yökylä olisi ollut meidän viimeinen.

Vaikeinta, mitä ikinä tein, oli kun kävelin eilen hänen luotaan taakse katsomatta, vedet silmissä ja ajoin itkien kotiin tavaroideni kanssa.