Ihmissuhteet
Pokahontas23.7.2017 15:40
1/25
pitkä avautuminen, APUA!!! tärkeetä

Mulla olis pieni ongelma, joka kalvaa mua sisältä päin aivan järkyttävästi.

Toukokuussa mun äiti päätti muuttaa töittensä perään 80km päähän. Hän perusteli sen niin, että: "Tässä asiassa mietin vähän itteeni, ku oon aina toiminu muiden toiveiden mukaan. En jaksa ajaa enää noin pitkää väliä ja haluan pois tästä kaupungista." Sitte tuli ongelma, että mihis luukkuun sitä ite menis.

No, mun isosisko ehdotti ihan itte et voitas muuttaa yhteen. Mulle se sopi vallan mainiosti, ajattelin et se vois olla kivaa. Eihän se tietenkään ollu hyvä idea.

Ollaan asuttu nyt siis about kaks kuukautta saman katon alla ja tää on aivan helvettiä. En onneks nää sitä hirveesti, koska oon kesätöissä. Mut tuntuu, et se aina on huonolla tuulella. Ja oon lähes tulkoon eläny koko ajan nuudeleilla tai muulla paskalla. Se valittaa mulle kaikesta mitä teen. Teen kaiken väärin. Mä vähän pelkäänki sitä jollain tapaa, koska se on niin tempperamenttinen ja tulinen luonteeltaan. Oon mäki aika sanovainen, mut kuitenkin aika herkkä ja mietin tarkkaan, mitä sille sanon. Me ei puhuta päivisin lähes tulkoon mitään. Ehkä jotain kaupassa käymisestä ja ruuista tai jostain ns. "pakollisista asioista". Sillon juttu luistaa ku se on kännissä. On jotenki tosi koditon olo. Meitä yhdistää vaan sama äiti - isäkin on eri. Heh..

En edes haluis poistuu mun huoneesta, jos tiän, et se on olkkarissa. Poistun vaan pakollisissa tilanteissa, jos on mentävä ulos tai pakko saada ruokaa, vessahätä. Äsken hain ruokaa ja saatii kunnon riita aikaseks. Kävelin lautasen kans toho ovelle saakka ja sitte hän vaa sanoo: "Sä tiputit ton magneetin tosta jääkaapin ovesta, kenen sä kuvittelet ton nostavan? Mun vai? Kuule saisit ihan ite jälkes korjata, mä en oo mikään sun vitun kotiapulainen." En ollu huomannu edes et koko magneetti oli tippunu ja sanoin siitä. Sain topakan vastauksen: "Vittu mä näin täältä et sä katoit sitä tippunutta magneettia." Saatiin jostain magneetistakin iha törkeen iso riita.

Itken tosi usein tän mun, no, elämäntilanteeni takia. Ja muutenkin. Tosiystävät on mulla pahasti hukassa ja mun elämä on törkeen tylsää. Kukaan ei koskaan kysy multa näitä kahta asiaa: 1. Mitä sulle kuuluu? 2. Hei, ei ollakaan nähty nyt, haluaisitko tehdä mun kanssa jotain? Kukaan ei ikinä kysy. Tuntuu, et kaikki muut on jatkanu elämässään niin paljon eteenpäin. Kaikilla on miljoona ystävää ympärillään ja poikaystävät. Mul ei oikein mitään noista. Mun pikkutytöstä saakka oleva paras kaveri on jatkanu niin paljon elämäänsä eteenpäin, et hyvä jos se edes muistaa mua. Tuntuu, et se peruu lähes aina mein tapaamiset, koska "ei sovi", "en päässykkä tulemaan", tai "pitää mennäkki töihin." Mut kuitenkin hänellä riittää aikaa olemaan hänen oman ikäistensä kavereiden kanssa. Luulis, et olisin ykkössijalla, koska oon koko elämäni ollu hänen rinnallaan vaikeimmissakin hetkissä ja tukenu, sekä hän on aina sanonut mua parhaaks kaverikseen. Hän on mua myös kaks vuotta vanhempi ja asuu eri paikkakunnalla, mikä vaikuttaa mein kaverisuhteeseen. Tuntuu, et ketään ei kiinnosta mun elämä, koska kukaan ei koskaan tuu juttelemaan mulle. Kukaan ei koskaan pyydä mua mihinkään, aina se joutuu olemaan minä, joka sen tekee. Mietin vaan, et mitä pahaa oon tehny, ku oon aina auttanu kaikkia huolissa ja halunnu ainaki yrittää olla kaikin puolin hyvä ystävä. Tääki asia siis pahentaa mun tilannetta.

Eli siis, mun joka päivä menee näin: Mä herään, lähen kesätöihin, pääsen töistä, ajan kotiin, meen sänkyyn, katon youtubee kunnes nukahdan.

Tän asumisen takia mulla on siis järkyttävän paska olo. Aina ku oon nähny äitii, oon itkeny. Se aina sanoo, kuinka muhun menee niin paljon rahaa (esim. asuminen täällä) ja oon semmonen ja semmonen plääplää.. Vihaan sitäki nii paljo jotenki nykyää, ennen se ei ollu noin itsekäs. Sit hän samalla selittää sitä, kuinka tulee surulliseks ku näkee mut aina surullisena ja kuinka hän on jättäny pienen lapsensa tänne..

Ja siis tässä samalla äiti koittaa saada mua muuttamaan mun isälle, 15km päähän keskustasta. Oon koko elämäni kiven kovaan sanonu, et sinne mä en mee. Oon pienenä joutunu asuu siellä parista henk.koht. syystä ja jääny semmoset "traumat" et en pysty. Mun isä on noh.. Miten sen sanois.. Sellanen kylmä. Ku meen sen luo, ni en tunne et olisin kotona. Se ei puhu mulle mitään, ei mitään, ei koskaan. Jopa toi mun isosisko puhuu mulle enempi. En halua asua paikassa, jossa mua ahdistaa aivan järjettömästi ja oon varma, et tyyliin sairastuisin jos asuisin siellä. Oonko itsekäs? Kukaan ei ymmärrä mua, kukaan ei mieti mua yhtään.

Toi yks on sanonu et pystyy juu asumaan mun kans ens kevääseen.. Mut en tiä onks musta itestäni siihen. Ehkä koulujen alku helpottaa oloo huomattavasti mut nii, tuntuu et oon niin yksin täs maailmassa. Mulla ei oo mun elämäs vanhempia lähellä, eipä kummemmin kavereitakaan ja kahen muun sisaren kans en oo tippaaka läheinen.

Mietin, et miks mun pitää kokee tämmöst tunnetta mun sisällä. Olispa joku mun lähellä. Lohduttais mua. Auttais. Tukis mua tämmösillä hetkillä, ku tuntuu olevan eksyksissä.

Ja joo, moi tutut. Mul ei oo ketää, kenelt kysyy apua, joten turvaudun tuttuun ja turvalliseen Demiin, teihin demittäjiin. Auttakaa mua. Mikä mun oloo helpottais? Mitä mä teen?