Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

Vennnla28.5.2017 9:04
1/4
Luovuttamisen partaalla

Olen jo pitkään ollut hukassa kaiken kanssa. Aluksi olin hukassa vain itseni kanssa, mutta sitten tutustuin itseeni paremmin. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin sujut itseni kanssa, en katsellut virheitäni ja haaveillut olevani joku muu. Uskalsin olla oma itseni, mutta lopulta se ei ollutkaan pelkästään hyvä juttu.

Huomasin pian olevani jotenkin todella erillinen muista ihmisistä. En kokenut enää kuuluvani aikaisempaan kaveriporukkaani. Ihmiset ympärilläni tuntuivat todella vierailta, he eivät ymmärtäneet minua enkä minä heitä. Löysin itseni, mutta kadotin yhteyden muihin.

Parisuhde kariutui samassa rytäkässä, vaikka olin jo pitkän aikaa tiedostanut sen tapahtuvan. Vastakohdat eivät enää täydentäneet toisiaan, ne tulvivat toistensa päälle. Suhde oli minulle arvokas oppitunti, sillä huomasin ajattelevani eri tavalla kuin kumppanini. Aikaisemmin mielipiteetön tyttö löysi omat arvonsa ja näkemyksensä.

Eristäydyn ihmisistä, en jaksa nähdä kavereitani. Koulussa ja kotona olen ärtynyt ja hiljainen, sillä muuta en pysty tarjoamaan. Opiskeluihin ja lenkkeilyyn keskittyminen vie ajatukseni muualle, mutta päivän päätteeksi tajuan kuinka yksin olen. Raastavinta ovat lämpimät, jo kesäiset päivät, jolloin kuvittelen itseni viettämässä aikaa ulkona rakkaiden ihmisten kanssa. En kuitenkaan tiedä, keitä he ovat.

Kaipaan ihmisiä ympärilleni. Nautin yksinolosta, mutta tämä määrä on liikaa. Ahdistun, sillä tiedän että syrjäytymiseni on omaa vikaani. Taustalla on sosiaalisten tilanteiden pelkoa, joka rajoittaa kykyäni tutustua uusiin ihmisiin. Tahto on kova, mutta joku sisälläni taistelee vastaan. Kynnys yhteydenottoon kasvaa ajan kuluessa, sillä näen ihmisiä yhä harvemmin.

Elämä alkaa tuntua merkityksettömältä, jonka takia jollakin tasolla olen jo luovuttanut. Välillä minulle tulee positiivisia energiapiikkejä, jolloin elämä ja tulevaisuus tuntuu mahtavalta. Sitten se haavekuva romahtaa ja kieriskelen sängyssä puoleen päivään asti. Psykologikäynti tuntui jotenkin teennäiseltä, ei tuo tuntematon ihminen oikeasti ymmärrä. Ehkä en ymmärrä itsekään.

---------------------

Tein tämän keskustelun, koska mieleni teki avautua jonnekin. Kiitos, jos jaksoit lukea, saa kommentoida ja antaa vertaistukea jos sellaista jollakin on antaa. :)