Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

Bomberwoman9.7.2017 14:50
1/2
Hyväksymättömyys

Ajattelin ajankuluksi kirjoittaa ko. asiasta joka on jo hetken painanut mieltäni viime aikoina. Miksi minua ei hyväksytä?

Tuli muuten kunnon romaani, että jos toisen ongelmat tmv. ei kiinnosta. Jätä lukematta.


Isäni on täysi hullu, ei kuitenkaan mielipuoli. Rattijuoppo ja varmasti ajan myötä juoppohullu. Hän ei pidä minuun minkäänlaista kontaktia, ei soita tai kyläile. Olen isälläni yötä kerran viikossa sillä olen huolestunut meidän kissasta joka on jo yli 17 vuotta. Kissalla ei välttämättä ole ruokaa joten joudun silloin tällöin ostamaan sitä hänelle, muuten kissa on hyvässä kunnossa ikäisekseen. Isäni on ollut alkoholisti koko elämäni ajan, olen jo yli 20 vuotta joten silmä on valitettavasti tottunut siihen juomiseen. Monta kertaa olen ehdottanut hoitoon menemistä joten 8 vuoden ehdottelun jälkeen nostan käteni pystyyn ja luovutan, kyse ei siis ole ettenkö yritä vaan isäni ei suostu millään. Kun hän on kännissä olen kokenut pelkoa, 16-vuotiaana isäni hääti minut kodistaan ja uhkaili. Siitä asti olen päivittäin varuillani hänen suhteen, koska olen myös käräyttänyt hänet rattijuopumuksesta. Silloin pelkäsin, että hän tappaa minut. Poliisien käynti kodissamme ei siis ole ensimmäinen kerta. Kuitenkaan en voi hylätä isääni sillä hän on ainoa isä maailmassa mitä minulla on.

Kuitenkin, hän ei arvosta saavutuksiani tai ole millään tavalla kiinnostunut elämästäni. Kun astuin asepalvelukseen, isäni vähätteli etten jaksa olla intissä tms. ja päätin etten jaa tietojani palveluksestani. Olen arvoltani tänä päivänä tykkimies(nainen) ja ylpeä siitä. Valan jälkeen isäni kiinnostui palveluksestani ja alkoi kertomaan hyviä vinkkejä sekä avautui omasta palveluksestaan. Huomaan isässäni sen, koska en ole hänen poika vaan tytär niin en ole niin mielenkiintoinen kuin veljeni. Olen työskennellyt Valtiolla virkamiehenäkin ja hän vähätteli sitä kunnes löin työsopimukseni kopion pöytään. Se oli elämäni ensimmäinen kerta kun huomasin, että isä oli enemmän kuin ylpeä.

Tänä päivänäkin joudun tekemään rutkasti töitä, että isä hyväksyy minut tyttärenään. Veljeni on haka käsistään mekaanisten taitojen suhteen. Kuitenkin isä on aina ollut kiinnostunut veljeni teoista ja tsempannut tätä jatkamaan eteenpäin. Saan isältäni ensin lokaa niskaan ja kunnon paskan seassa joudun ryömimään ennen kuin isä uskoo sanaani tai tekoihini. En tiedä johtuuko ylisuojelevaisuudesta vai siitä, että olen kasvanut nuoreksi naiseksi.


Jatketaan äitiini. Hän on hyvin samanlainen kuin isäni, mutta henkisesti pahempi. Äitini meinasi myös retkahtaa alkoholi juomiseen kunnes yhtenä iltana näin järkyttävän määrän siideritölkkejä. Näpäytin äitiäni asiasta ja kysyin haluisiko hän olla isä kakkonen. Olen saanut diagnoosin keskivaikeasta dysfasiasta ala-asteella ja koen olevani yhä erilainen kuin muut. Minulla oli paljon vaikeuksia koulun suhteen joten näin amiksen olevan parhain ratkaisu 9.lk jälkeen. Veljeni oli löytänyt tässä ajassa nykyisen avovaimonsa, suoritti lukion, asepalveluksen ja kohta hänellä on AMK:n paperit kädessä. Äitini on aina kiinnostunut hänen asioistaan yms., mutta kun itse sain amiksesta paperit niin äidinäiti nukkui pois kaksi viikkoa ennen valmistujaisia joita ei juhlittu, koska olisi mennyt hautajaisten kanssa ristiin. Äitini ei halunnut minun muuttavan toiseen paikkakuntaan töiden perässä tai menevän armeijaan. Aloitan nyt syksyllä aikuislukion ja pyrin sen jälkeen AMK:n ensihoitolinjalle. Äitini ei reagoinut asiaa mitenkään vaan oli, että "jahas". Olemus on muutenkin teennäistä ja nyt kehuina tuli, että olen hänen mielestään epänormaali.

Lisäten vielä, että veljeni jonka kanssa omaan parhaimmat välit niin hänestä tulee isä näillä viikoilla. Äitini on aivan hyper, kuka tuleva mummu ei olisi. Ennen veljen avovaimon raskautta, äitini on aina ollut heidän arjessaan mukana.


Joskus herää itselleni kysymys olenko tehnyt jotain väärin? Astuin palvelukseen ja asian suhteen saatanallinen katastrofi valaan asti. Valan jälkeen oltiinkin ylpeitä kun tytär vannoi valan. Ensi asunto oli ulkopaikkakunnalla ja kumpikin vanhemmistani järkyttyi mihin päädyin töihin. Yhtäkkiä kun kuuli, että vakipaikkaa tarjottii rehvasteltiin niin kuinka tyttö pärjääkään kaukana omillaan.

Kotonako sitä pitäisi olla toisten unelmien perään kuolaamassa? Samat ongelmat jatkuu, että saan ensin kauheat huudot siitä mitä teen, mihin ja milloin meen. Kun homma lähtee luistamaan niin joka henkilö tietää mihin tavoitteeseen olen päässyt. Joskus elämässäni toivon, että oltaisiin tsemppaamassa eikä heti lytätä ajatuksia. Haluisin olla samassa tasa-arvossa kuin veljeni jota tsempataa, kysellään jatkosta jne. sitä normaalia elämää.


Mitä parisuhteeseen tulee niin itsellä ei ole miestä. Syy ei ole se ettenkö haluaisi, päinvastoin. Sukulaiset ovat alkaneet kyselemään missä komeampi osapuoli on.
Armeijaan menin töiden takia.


En tiedä onko vainoharhaisuutta, mustasukkaisuutta, tasa-arvottomuutta, hyväksymättömyyttä vai mitä se on, ehkä sen sekamuoto. Tältä minusta on tuntunut jo vuodesta toiseen, kuin olisin suvun musta lammas.