TämäonAlbania8.7.2018 13:25
1/15
Apua parisuhteeseen

Tein koko käyttiksen ihan vaan tätä varten lol. Oli mulla joskus joku 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua perustettu käyttis mut ei pyge muistaan sitä. No mutta siis asiaan, tarviin ihmisten näkökulmia tähän mun suhteeseen. Ollaan oltu yhdessä 3 vuotta. Ikää itellä 20, ukolla 23. Asutaan yhdessä.

Suhde alkoi kun toi oli menossa armeijaan vuodeksi. Ehdittiin seurusteleen hurjat 3vk ennen sitä. Rakkaus kukoisti, nähtiin joka viikonloppu. Mies sanoi että oli pitänyt itseään kyvyttömänä rakastaan, eikä edes tiennyt mitä rakkaus oli. Miut tavattuaan oppi sen. Se ei ollut ikinä aatellut mennä naimisiin tai mitään. Ei sillä ollut kunnon suhteita edes, mutta mut se halus heti esitellä suvulleen. Sain sen tunteen kuullemma asioita joita se ei tiennyt olevan. Se sanoi ettei oikein välitä kenestäkään, eikä ihmisten tuska ja suru liikuta sitä. Se päinvastoin on aika sadistinen. Jännästi kyllä, muhun se ei pätenyt. Mulla oli väkivaltainen koti josta se tahtoi mun pääsevän pois, ja 6kk jälkeen se pyys että muutetaan yhteen, vaikka se olikin armeijassa vielä. Tulihan siinä vähän haastetta, rahat oli tiukal kun ite vielä opiskelin, olin 17 ja toi oli armrijassa. Rakkaus silti oli vahvana. Armeijasta päästyään asetuttiin sit taloksi. Riitoja oli vähän mutta ei koskaan väkivaltaisia. Puhuttiin ne aina läpi. Ei edes kunnolla huudettu.

Se hänen mainitsemansa tunnekylmyys on kuitenkin kyllä näkynyt. Se voi välillä sanoa todella julmasti, kuten kerran mun ollessa itsetuhoinen ja kysyessäni "oisko mitää väliä jos kuolisin tänään", se vastas että ei olis. Myöhemmin sanoi kyllä, ettei ollut ottanut mua vaan tosissaan. Mulla on siis kaksisuuntainen, mutten ollut ikinä kysynyt tollasta, koska pidän sitä epäreiluna. Mutta sillon olin niin surkeessa jamassa etten osannut sensuroida. Mun isäni lopulta pelasti mut itseltäni.

Mä aina selvitän meidän riidat. Miehen päätös lähteä opiskelemaan käytännössä mahdotonta ammattia (työllistymisen kannalta) aiheutti paljon riitaa. Samalla kun tahdoin tukea tietenkin, otti äijä meille kuitenkin 10k velat multa kyselemättä. Myöhemmin se kostautu sillä, että kun jäin työttömäks ei saatu toimeentulotukea. Mä olen myös hoitanut aina talouden, toi ei ole tehnyt töitä paljoa ollenkaan. Eka vuosi armeijassa, kaks seuraavaa koulussa. Ei puhettakaan avusta talouden kanssa. Me ollaan eletty täysin mun rahoilla ja vain mä olen kannatellut sitä taakkaa päälläni, et kaikki tulee maksetuksi, saadaan ruokaa tms.

Ukko tykkää käydä joka paikassa ja yhteistä aikaa on ollut katoavasti. Pitkään riideltiin siitä, että kun mä tunnun olevan se viimeinen vaihtoehto, jos kukaan muu ei lähde ulos tai sillä ei ole reenejä tms. Olin se, jonka luokse on pakko tyytyä jäämään. Mies kiisti asian, mutta en voinut olla ajattelematta sitä, kun meidän yhteiset jutut aina peruuntu, jos sille tuli muuta. Eikä siis mitään tärkeää edes, kaveri vaa pyys sitä lenkille nii meidän kylpyläreissu eri puolelle suomee peruuntu. Siihen oli jo bussiliputkin ostettu.

Se on ollut kuitenkin mun tukena. Tosin vaan sillon, kun sen aikatauluun sopii. Oon monet kerrat jäänyt itkeen kotiin, kun mulle on käynyt jotain pahaa, eikä kukaan ole tukemassa. Mulla edelleen on mieleni kanssa ongelmia, mutten koskaan käytä niitä mitenkään miestäni vastaan, mutta tarviin välillä tukea, mitä en aina saa.

Me ollaan silti rakastettu toisiamme tulisesti. Ei mee päivääkään ohi ettei sitä toisillemme sanottais kymmentä kertaa, ettei halattais, ettei suudeltais tai oltais lähekkäin. Seksielämä on aktiivista ja hyvää. Meitä on pidetty jonain ihme parisuhteiden roolimallina. On totta että ollaan aina kaikki riidat selvitetty, mutta aina mun aloitteesta. Mietin vaan, että jos en alottais niitä selvittään, oltaisko me jo erottu?

Mun isäni on ollu suhteessaan just kans se selvittelijä. Sen ja mun äiten suhde menee äiten ehdoilla. Samoin tuntuu mun ja ukkoni suhde menevän. Se määrää tahdin, sen unelmat menee mun edelle, sen kiireet ja menot on mua tärkeempiä... Sen mielipiteet ja arvot suhteessa on tärkeämpiä. Mua on petetty entisis suhteissa ja oon tuonut pelkoni siitä esille. Mies on sanonut ettei petä, mutta silti se julmin lause on kuitenki syöpynyt mun mieleen.

"En TODENNÄKÖISESTI petä. On se mahdollista, muttei todennäköistä".

Se sanoo että todennäköisyys on yksi miljardista tai mitä ihmettä, mutta "ei"tä se ei kuitenkaan pysty sanomaan, koska "no ei elämästä voi olla ikinä varma". Tää on kans ahdistanu mua ja olin jonkin aikaa tosi mustasukkanen. Pakko myöntää, etten luota siihen ihan täydellisesti.

Nyt sillä ois eessä "välivuosi" koska se ei päässyt jatko-opiskeleen. Me oltiin tos leipäjonos kun olin työtön eikä tosiaan sitä ttt tukee saatu.nyt sillä ois mahdollisuus alkaa tienaan, mutta sitä ei hirveesti kiinnostais. Se alotti uuden harrastuksen ja keskittyis mielummin siihen. Oon nyt ite osa-aikases duunis mutta silti selvitään nipin napin. Velkaa on kertynyt. Yritän potkii tota töihin ja on se nyt 4työpäivää/kk ottanut, mutta sen enempää ei sitä kiinnostais. Se on kuitenki aika -+0, tuet lähtee ja sen saman saa palkkana.

Rakastan sitä, ja se mua. Se sanoo että oon sen elämän nainen. Sekin on mulle tärkeä. Silti oon alkanu joskus haikaileen sinkkuudesta, vapaudesta, paremmasta taloudesta. Oon jo meinannu erota, mut sit painaudun sen kainaloon illalla ja muistan, miten paljon sitä rakastan. Toinen puoli musta sanoo että eroa, toinen että en halua. Että haluan uskoa parempaan huomiseen.

Mies tietää olevansa toisinaan todella itsekäs. Joskus se kertoo että sitä harmittaa kuinka se tietää satuttavansa mua. Joskus se toisaalta sanoo vaan että "no iteppä valittit tälläsen persereiän". Silti on luvannut muuttua parempaan ja vähän kyllä onkin, vaikka matkaa olis vielä... Jäänkö odottaan?

Varmaan jäi ihan sikana asiota sanomatta mutta tarkennan jos kysytään.

Help.