Musta tuntuu että oon jatkuvasti mukavuusalueen ulkopuolella ja jännityksessä, mutta jos aijon olla ns normaali, mun pitää mennä vielä paljon enemmän sen alueen ulkopuolelle. Mutta en yhtään jaksais, tuntuu vaikeelta olla näinkin. Ois vaan niin helppoa lopettaa kaikki ihmissuhteet ja olla kotona sängyssä peiton alla piilossa kaikelta.
Normaalilla tarkotan normaalia lasta jolla on kavereita, joka käy kavereidensa luona, joka käy koulussa normaalisti, joka ehkä sanoo koulussakin jotain, eikä aina oo vaan hiljaa, joka ei saa jatkuvia kohtauksia... en yhtään ymmärrä miten musta on tullut tämmönen ja miten oon "vajonnut niin alas". Mun on liian vaikee "päästä ylös"
Eikä mulle ei vieläkään oo löytyny sopivaa terapeuttia. Vaikka senkin saisin, kestää varmasti vuosia että paranen