No mistä sitä liikkeelle lähtisi. Olen 14 (04) vuotias tyttö, joka oli vielä joskus todella itse varma ja iloinen. Koulussa olen saanut 2 hymytyttö patsasta ja muita tsemppari stipendejä jne. Kuitenkin koulussa ja muiden seurassa vain ”joudun” esittämään iloista ja onnellisuutta ”hyvästä” perheestä todellisuudessa en pidä perheestäni ollenkaan, tottakai kaikkia (siskoa, isää ja äitiä) rakastan suuresti ja tiedän heidän rakastavan minua, mutta eivät sitä sen suuremmin osoita. Kun 5 vuotta vanhempi siskoni syntyi äiti ”otti” hänet omakseen, eikä antanut isäni olla paljoa hänen kanssaan, kun minä synnyin äitini hylkäsi minut heti. Pienenä en kiinnittänyt asiaan sen suuremmin huomiota, mutta näin jälkeempäin mietittynä , huomaa heti kumpi se lempilapsi tässä on. Minulle huudetaan ja huudettiin paaljon useammin pienistäkin asioista kuin siskolleni. Väkivalta ei myöskään uutta minulle ole. Sitä olen paljon äidiltäni nähnyt ja kokenut. Hän on usein ruonnut lyömään isääni jos on ollut huono päivä. Jos siskoni ja minä riitelimme minua rankaistiin ja uhkailtiin satuttaa, niin on kyllä myös tehtykkin. Varomaan olen jo oppinut mutta ei se mielessä olevaa tuskaa vie pois. Äitini myös petti isääni mutta vanhempani eivät silti ole tähänkään päivään mennessä eronneet. Väkivalta on nykyään jäänyt vähemmälle mutta mietin joka päivä sitä mitä olen nähnyt ja kokenut. Nykyään siskoni on ruennut minulle kuin ”ilkeäksiäitipuoleksi” ja pompottelee + valittaa äidille kaikesta mitä teen ja saan kuulla asioista aina kauheaa raivoa. Kavereita on noloa tuoda jos äitini alkaa huutamaan. Olen kyllä yrittänyt puhua äidilleni tunteistani mutta hän ei ole kuunnellut. Kuraattorille tai muillekkaan olen liian ujo puhumaan, onko jollain siis neuvoja?