Emmä tiiä haluun vaan sanoa tästä jolleki. Oon varmaan vainoharhainen kun kuulen kokoajan että joku kutsuis mun nimeä ja vähän aikaa sitten kun olin lapsenvahtina laskin silmöt kiinni sohvalla kun leikittiin piilosta nii tunsin ja kuulin ihan selvästi että joku ihminen olis istunu siihen mun viereen ja sitte ku avasin silmät siinä ei ollu ketään ja ne sano ettei kukaan käyny siinä. Sitte Jotenki en vaa usko että oon olemassa. Ku jos mä tietäisin mitä joku toinen ajattelis tai tuntis niin voisin tietää varmasti että se on olemassa muttaku en voi tietää tommosia nii en usko muutenkaan että oon olemassa. Että tää kaikki on vaan mun mielikuvituksen tuotetta. En luota enäö ihmisiin ku mut on petetty niin monesti. En päästä ihmisiä mun lähelle ja KUKAAN ei tunne mua oikeasti. Kukaan ei tunne mua ees puoliksi. Itken monesti mutta nyt oon alkanu vähentää sitä koska mun mielestä se on heikkoutta. Empatia kykykin on laskenu. Sitte mulle tulee semmosia ihan outoja naurukohtauksia ihan yhtäkkiä vaikka oisin surullinen saatan yhtäkkiä alkaaa nauramaan ja sitte mun kaverit ei ymmärrä sitä niin ne alkaa nauramaan siinä mukana ja siitä tulee tosi noloa. Mhh mitä muuta... oon kans tosi yksinäinen mutta en enää hirveesti tykkää olla ihmisten kanssa ku ne vaan jotenki ärsyttää. Rakkaus ja ihastuminen on tyhmää. Onkotämä normaalia teiniajattelua? Onko teillä ollu tämmösiä ajatuksia? En voi olla ainoa.