ANASTASIA23.8.2018 13:41
1/4
Säännöt rakkaudelle (novelli/jatkokertomus tjsp)

Teki mieleni kirjoittaa vähän ihmissuhdedraamaa, kun löysin tämän vanhan kyhäelmän koneeltani, joten miksikäs ei. Omista lukioajoistakin on sen verran aikaa, että vallan viihdyttävää itsellekin palata niihin tunnelmiin :D Alkuperäinen teksti on siis jo aikaa sitten kirjoitettu, nyt vain oksennan sen tänne hieman korjailtuna, vaikka tuskin se vieläkään mitään loistavinta jälkeä on.

Niin ja hei, anteeksi ”se”-sanan käytöstä ”hän”-sanan tilalla. Älkää ristiinnaulitko siitä hyvästä, vaan josko menisi tämän kerran kököstä tyylikeinosta.

Ja asiaan:

1.luku

Pakkanen nipistelee poskia, koululaukku tuntuu painavan vähintäänkin tuhat kiloa ja päässäni takoo alkavan päänsäryn merkiksi. Vihaan tällaisia päiviä niin paljon, että mieleni tekisi kirkua! Aikainen herätys aamulla, kahdeksan tuntia koulua ja koulun jälkeen vielä taivaltaminen järjettömällä kiireellä kaupungin halki autokoulun teoriatunnille. Kaikkein ärsyttävintä on, että vierelläni kävelevä Julia on oikea pirteyden perikuva.

“…voitko kuvitella, että se sanoi sille niin? Mä en oikeasti tajua sitä jätkää!” Julia selittää, ja huomaan sen vilkaisevan minua. Pidän kuitenkin oman katseeni kohdistettuna jalkakäytävää peittävään hiekoitussoraan ja yritän upottautua syvemmälle muhkeaan kaulahuiviini.

Lopulta Julia vaikenee äkisti enkä voi olla vilkaisematta vierelläni kulkevaa ystävääni. Julian kasvot, nenä erityisesti, punoittavat pakkasesta ja sen pipon alta esiin tunkevat ruskeat lainekiharat ovat kuuran kuorruttamat, mutta siitä huolimatta se näyttää tapansa mukaan niin hurmaavalta, että ihmettelen ettei perässämme roiku tuhatpäistä kilpakosijoiden laumaa. Lähes enkelimäistä vaikutelmaa kuitenkin himmentää se, että Julian kasvoille on ilmaantunut pahaa enteilevän tiukka ilme.

“Mitä?” minä murahdan hieman turhankin ilkeään sävyyn ja tajuan sen oitis päästettyäni sanan suustani. Tylyyttäni paikatakseni pakotan kasvoilleni mahdollisimman ystävällisen ilmeen, vaikka päässäni takova pahantuulisuus meinaakin päästä voitolle.

“Mikä sua vaivaa?” Julia kysyy kulmaansa vaativasti kohottaen, samalla kun pysähdymme liikennevaloihin.

“Ei mikään”, vastaan turhankin nopeasti ja hymyilen niin huolettomaan sävyyn kuin suinkin.

Julia pudistaa päätään niin, että aiemman lumisateen jälkeensä jättämät valkoiset hiutaleet pöllähtävät Julian pipon päältä lentoon. Paras ystäväni ristii kätensä puuskaan rinnalleen kuin kiukutellen ja vastaa miltei vaaralliseen sävyyn:

“Älä viiti Emma, mä tunnen sut!”

Kahta sekuntia myöhemmin sen kasvoille nousee riemastunut ilme, joka on täynnä oivallusta ja lähes pikkutyttömäistä innostusta.

“Sä mietit sitä!” Julia kiljahtaa niin, että koko pakkaslumen kuorruttama kadunpätkä tuntuu raikuvan ja meitä vastapäätä kadun toiselle puolella kävelevä mummo nostaa katseensa meihin. Pystyn melkein havaitsemaan sen paheksuvan katseen, vaikka en oikeasti hämärtyvässä iltapäivässä näekään niin kauas.

Huokaisen ärsyyntyneenä ja siirrän katseeni kiireesti Juliasta punaisena palavaan liikennevaloukkoon. ‘Se’, jonka Julia mainitsi, on niitä asioita joista emme puhu - tai no tarkemminkin niitä asioita, jotka Julia kovin mielellään tuo useinkin esille ja joista minä vähintäänkin yhtä usein olisin ennemmin hiljaa, ikään kuin niitä ei olisi olemassakaan. ‘Se’ on asia, joka tuntuu saavan minut punastumaan entisestään, vaikka se tuntuukin olevan mahdotonta, koska kasvoni ovat jo valmiiksi purevan pakkasen jäljiltä punaiset.

‘Sillä’ on myös oikea nimi: Joonas.

Joonasta voisi kuvailla lukemattomilla sanoilla, mutta minusta keskeisimmät ovat komea ja saavuttamaton. Julian sanat sen sijaan kuuluisivat kutakuinkin: “Se on se meidän autokoulun opettaja, johon Emma on korviaan myöten ihastunut!” Jos minulta kysytään, niin pidän enemmän omista sanoistani, vaikkei asialla olekaan sen suurempaa merkitystä, sillä olen vannottanut Juliaa siitä, että asia tulee pysymään meidän kahden välisenä salaisuutena, joten on kaiketi aivan sama mitä määritelmää käytämme Joonaksesta.

“Älä nyt viitti, en todellakaan mieti!” vastaan Julialle tuijottaen liikennevaloa, joka lopulta vaihtuu vihreäksi ja pääsen harppomaan karkuun kiusallista tilannetta.

Julia seuraa kuitenkin aivan kannoillani ja kuulen itsetyytyväisyyden sen äänestä:

“Voi Luoja - sä todellakin niin mietit sitä!”

Okei, myönnetään, että saatoin ajatella Joonasta enkä kuunnella Julian selitystä jätkästä johon se on tutustunut psykologian tunnilla, mutta ihan vain siksi että parin minuutin päästä joudun kohtaamaan Joonaksen ja tulen näyttämään järkyttävältä tämän kävelymatkan jälkeen. Mietin Joonasta ihan vain siksi, että keksisin jonkun ihmeellisen tavan paeta sen katsetta, jottei se huomaisi minun näyttävän pakkasen ja lumisateen jälkeen pikemminkin linnunpelätiltä kuin ihmiseltä - en siis suinkaan siksi, että en ole juuri muuta ajatellutkaan viimeiseen muutamaan viikkoon aina siitä asti, kun tapasin sen ensimmäistä kertaa.

Kiroan mielessäni yhtäaikaisesti omaa säälittävyyttäni sekä sitä, että Julia osuu aina valitettavan oikeaan näissä asioissa. Pääni sisäisen kiroamisen johdosta minulta menee jälleen ohi suurin osa Julian sanoista.

“…se ihan oikeasti on hyvännäköinen, joten mä ihan tajuun sua kyllä! Mut sitä mä en tajuu mikset sä vaan pyydä sitä kahville tai jotain. Ihan oikeesti Emma!”