Poistunut demittäjä7.12.2019 13:32
1/2
Puran pahan oloni perheeseeni

Kerron nyt alussa tärkeät perus asiat. Olen 16 vuotias tyttö, käyn lukiota ja asun äitini ja veljeni kanssa. Minulla on isosisko, joka asuu pääasiassa isälläni mutta hän tulee välillä käymään äidilläni ja me käymme veljeni kanssa isälläni katsomassa häntä ja isääni.

Juttu on nyt näin, että mitä todennäköisemmin sairastan kai jonkinlaista syömishäiriötä. Joskus menee päiviä kun syön vain yhden leivän ja nautin siitä kun huomaan että olen laihtunut. Vastapainoksi ahmin välillä kovaan nälkääni, jonka seurauksena ahdistun ja pakotan taas itseni olla syömättä. Tästä perheeni ei tiedä mitään, koska en halua tuottaa heille pettymystä. Siskoni sairasti 13-15 vuotiaana anoreksiaa enkä halua että vanhempani seuraavat toisen tyttärensä syömishäiriö helvettiä.

Olen puhunut tästä muutamalle kaverilleni ja uskon että yksi syömishäiriöni syy on lapsuuden traumat. Äitini on yksi iso syy traumoihin. Hän ei ole ikinä ollut hirveän lämmin äiti ja olen saanut useaan otteeseen kuulla että olen vahinko ja että äitini elämä olisi parempi ilman meitä.
Enkä todellakaan halua kertoa syömishäiriöstäni äidilleni koska muistan kun muutama vuosi sitten jäin kiinni siitä kun en ollut syönyt niin äitini huusi minulle että rupea vittu syömään koska en halua perheeseeni toista anorektikkoa.
Silloinkin kun lukio alkoi olin tosi ahdistunut ja kerroin siitä äidilleni ja itkinkin monta päivää putkeen koska vain ahdisti niin äitini huusi että en halua kuulla valitustasi koska en halua itse ahdistua ja rupea jo kasvamaan äläkä itke koko ajan.
Traumojen seurauksena uskon että olen jollain tasolla kai jotenkin ertyisherkkä ihminen. Myös yksi syy syömishäiriööni on ollut huonot poikaystävä kokemukset.

Mutta tämän seurauksena puran pahaa oloani perheeseeni erityisesti siskooni koska olen kateellinen hänen ulkonäölleen, älykkyydelleen, persoonalleen ja sosiaalisille taidoilleen. En näe itsessäni hyviä piirteitä ja tuntuu siltä että ihan sama mitä teen en onnistu siinä. Siskoni on jo muutamaan otteeseen sanonut minulle että mikä sua vaivaa miks oot niin ilkee. Se pahentaa omaa oloani koska ajattelen et niin mähän oon ilkee ihminen. En tahallani halua olla ilkeä mutta välillä vaan tulee semmoinen älytön vitutus koska olen itse niin paska.

Olen meistä kolmesta lapsesta ujoin, herkin ja ”tyhmin.” Koen jatkuvaa alemmuuskompleksia ja tuntuu että en ole missään hyvä. En pysty kertomaan tästä perheelleni koska en halua lisätä sitä paskan lapsen mainetta mitä minulla jo valmiiksi on mutta haluaisin kuitenkin parantua. Olen kertonut tästä muutamalle tosi hyvälle kaverille ja he ovat huolissaan minusta ja heidän mielestään minun pitäisi kertoa tästä jollekkin mutta en tiedä kenelle.
(Tiedän että itsensä vertailu muihin vain pahentaa oloani mutta en tiedä miten lopettaa se)
Onko teillä vastaavia kokemuksia tai neuvoja mitä voisin tehdä.