Eikai tälle voi mitään. Psykologia velvoittaa lastensuojelulaki, ja hänen pitää ilmoittaa jos hän on tarpeeksi huolissaan. Ilmeisesti siis mulla hänen mielestään keskivaikea masennus, jopa vaikea. Tuntuu niin turhalta että psykologi menee ilmottaan äidille, kun en itse tunne olevani edes kovinkaan masentunut tai että minusta pitäisi olla huolissaan.

Pelkään että äiti ajattelee heti pahinta, kun kuulee että mulla menee taas huonommin. Onneks yks kerta ohimennen mainitsin äidille, että käyn psykologilla, niin nyt ei tule äitille ihan puskista. Äiti sillon oli ainakin et jee hyvä että käyt puhumassa. Mutta ei se varmaan oo ajatellu et mul erityisen huonosti menis. Eniten pelottaa että äiti syyttää itteensä tästä. Että miks anto mun muuttaa yksin asumaan, että kaikki on tän muuton syytä. Joka tavallaan onkin.

Ajattelin että muutto uudelle paikkakunnalle olis ”uus alku”. Sit uus koulu ja saan uusia kavereita. No joo, yksinasuminen on menny just niin hyvin, kun ajattelinkin. Mutta ehkä mun mieliala on tavallaan laskenut juuri sen takia että tunnen taas epäonnistuneeni. Ajattelen että ”mulle annettiin taas uus mahollisuus, ja kusin senkin”. En oo onnistunu saamaan kavereita. On mulla koulussa seuraa, mut ei ne jotenkin oo sellasia kenen kanssa vapaa-ajalla olisi.

Jo pari vuotta sitten vaihdoin kesken yläasteen toiseen kouluun, jonka myös ajattelin ”uutena alkuna” ja kun en sillonkaan onnistunu saamaan uudesta koulusta kavereita, tunnen että oon epäonnistunu niin paljon. Sillon ja nyt. Kuinka monta uutta asuinpaikkaa ja koulua tarvitaan, että oikeasti pystyn aloittamaan täysin puhtaalta pöydältä, unohtamaan omat ongelmat ja luomaan ystävyyssuhteita. Joten varmasti mun mieliala kärsiny siitä että lähes seiskaluokasta asti jatkuvaa yksinäisyyttä.

Oon kyllästyny siihen että mun pitäs koko ajan olla aloittamassa uusia harrastuksia ja menossa ystävyyskahviloihin että saisin uusia kavereita. ”Alota vaikka nyrkkeily uudestaan, sieltä saat kavereita” jne. Niin että kerta toisensa yritän ja yritän, petyn ja petyn ja mieliala laskee vaan. Ei sellasta jaksa. Tunnen etten näin rikkinäisellä omanarvontunteella kauheesti kaverisuhteita luoda, kun päällimmäisenä velloo vaan ajatukset että ”millonkohan menetän noikin”, ”oonko ärsyttävä, miten mun pitäs käyttäytyä etten vaan aiheuta itse sitä että noi lähtee” jne.

Kyllä mä oon tässä nyt saanu miettiä ja kuulostella mun omaa oloo ja tiedostan sen että saattaisin olla masentunut. Mulla ei oo itsetuhoisuutta, jaksan nousta sängystä useinmiten. Ei oo sellasta itsetuhoisuutta, että viiltelisin mutta kyllä mä usein ajattelen että kuinka kauan jaksan tällästä elämää, samalla pettymys siitä etten oo itse osannut tehä sen parantamiseks yhtään mitään.

Äitikin on joutunu kestään meiän lapsien takia niin paljon, että en vaan haluais tuottaa tätä pettymystä taas sille. Ensin mun vanhimman siskon ongelmat, sitten keskimmäisen siskon ongelmat, sijoitus, huumeet ja sitten minä. Sitten on mummun kuolema ja äitin omat huolet. Miten se voi jaksaa. Nyt on ollu niin tasasta. Mun siskot on aikuisia ja mä oon myös kasvanut. Äiti varmasti ajattelee et nyt se voi vihdoin keskittyä itseensä ja ei tarvi jatkuvasti stressata lapsista. Kunnes se psykologi soittaa sille yhtäkkiä että ”hei sun lapses voi aika huonosti, luultavasti keskivaikee masennus”. Ja sitten saa äiti taas valvoa öitä kun miettii miten pärjään.

Psykologi sano että miten edes tän ikäsenä (16v) voin asua yksin? No mullahan meni toi kevät ihan hyvin. Ja sitä ennen on mennyt, lukuunottamatta se yksinäisyys. Ja varsinkin kesä meni ihan tosi hyvin. Kesä 2020 oli mun elämäni paras kesä. Olin sillon niin onnellinen. Ei kukaan olis voinu tietää että epäonnistun täällä uudella paikkakunnallakin mun elämässä, jonka takia mieliala laski ku lehmän häntä. En halua että äiti syyttää itseään. En mäkään tiennyt että mun olo menis tälläseks. Eli tavallaan tää on muuton syy. Ja tavallaan ei oo. Mun mielialan laskua ei oo edistänyt se että satun asumaan yksin, vaan se etten onnistunu löytämään kavereita. Tosi vaikee selittää.

Pelkään että mut pakotetaan takasin kotiin asuun, mutten usko et se on mahollista. Mun koti siis mistä muutin tänne toiseen kaupunkii opiskeleen nii on n. 150km matkan päässä. Ja mun koulu on täällä. Pakko mun on täällä olla kun koulua haluan käydä. Lisäks oon kämpässä vuokralla, mis pitää eka vuos olla, ja jos aikasemmin lähtee pitää maksaa se sakkomaksu.

Ja sillonku asuin kotona se oli yhtä paskaa, oon vaan sellanen itsenäinen ihminen, että kotiin palaaminen sais mut voimaan vaan huonosti. Oon siis jo pitkään halunnu muuttaa yksin asuun, ja nytkun pääsin niin ei en oo palaamassa kotiin.

Ja aion tehdä kaikkeni mun voinnin suhteen ettei mua pakoteta kotiin, ja näytän niille et pärjään yksin. Mut musta tuntuu että vaan tarviin mun tueks ne masennuslääkkeet. Ne vois auttaa mua niin paljon, mitä kokemuksia oon niistä kuullut.

Se miten pääsen eroon mun traumoista, mitkä on aiheuttanu sen että multa on hävinny ystäviä ja etten uusia kaverisuhteita oo onnistunu luomaan, niin siitä en tiedä miten niistä pääsisin. Omanarvontunne ja itsetunto on vaan niin paska, etten vaan pysty tutustumaan uusiin ihmisiin täysin omana ittenäni.

Toivon nyt vaan että äiti jaksaa, että äiti ei murehtis jatkuvasti mun oloa. Koska ei oo mikään hätätilanne. En oo tappamassa itteäni. Ajoittain voin ihan ok. En edes tiedä miten voin. Niin sekavaa. Sitten toivon ettei äiti kerkee ees ajatteleen että mulla olis itsetuhoisuutta. En halua että se joutuu öitä valvoon sen takia kun stressaa oonko tehny itelleni jotain. Kun niin ei oo, ei oo mitään itsetuhoisia ajatuksia. Sen vaan haluun ensimmäisenä tehä äitille selväks.

Rakastan mun äitiä, ja siks tuntuu niin pahalta että oon tuottanu taas murhetta ja pettymystä sille. Tai niin ajattelen vaikka oikeesti tiedän että mikään pettymys en oo.

Toivottavasti äiti sais pian elää niin ettei jatkuvasti joutuis stressaan lapsia. Ja sais elää kun niin ihana äiti ansaitsee.