Ihmismieli on arvaamaton. Joskus ei tarvita kuin pieni napsahdus ja heikoimmat sekoavat. Niin kävi minulle. Sitä olin vain yhtenä päivänä lenkillä, kun migreeni iski. Tuska tuntui loputtomalta ja päässäni piippasi jatkuvasti. Se riitti minulle. En jaksanut pistää vastaan, kun pimeä puoleni valtasi pikkuhiljaa mieleni. Se, että aloin tulla vähitellen hulluksi, ei näyttänyt yllättävän ketään. Olihan minulla ollut tavallisuudesta poikkeava lapsuus. Isäni oli ahkera alkoholin ja huumeiden käyttäjä, jolla oli taipumuksia väkivaltaan ja äitini oli koullut syöpään ollessani vasta noin kymmenen vuotias. Toivoin aina, että minusta tulisi samanlainen kuin äitini oli ollut. Huolehtivainen, avoin ja positiivinen. Mutta varttuessani huomasin alkavani muistuttaa enemmän isääni. Olin masentunut, enkä juurikaan viettänyt aikaa kenenkään kanssa. Ainoa toivon pilkahdus koko elämäni aikana on ollut Eric, jonka tapasin 16-vuotiaana. Kun on sen ikäinen, rakastuu helposti. Ja minä rakastuin. Ja sitten tulin raskaaksi. Mutta koko raskausajan Eric seisoi vierelläni ja huolehti minusta. Monesti ajattelin, että Eric oli liian hyvä minulle. Mutta sitten, juuri ennen vauvan syntymää, Eric kuoli auto-onnettomuudessa. Masennuin uudelleen ja kun vauva syntyi, annoin sen adoptoitavaksi. Minä ja Eric olimme kyllä suunnitelleet vauvan pitämistä, mutta ilman Ericia tiesin, etten pystyisi siihen. Niin oli parempi. Ja kun elämässäni oli taas pelkkää pimeyttä, aloin juomaan ja käyttämään huumeita. Minusta oli tullut kuin isäni. Mutta jonkin ajan kuluttua tätini auttoi minua pääsemään yli Ericin kuolemasta ja jatkamaan elämääni. Mutta vaikka sainkin työpaikan ja pääsin eroon huumeista ja jatkuvasta juomisesta, elämäni oli tyhjää. Minulla ei ollut merkitystä. Sitä jatkui vuosia ja sitten kun eräänä päivänä migreeni iski, päätin luopua toivosta. En vain jaksanut enää. Siitä asti olen kai ollut jonkin verran hullu. Sytytin oman taloni tuleen, tapoin ihmisiä ja yritin lukuisia kertoja itsemurhaa. Joka kerta, kun en kuollutkaan, ajattelin, että en ole kuoleman arvoinen. Sitten eräänä päivänä poliisit saivat selville tekemistäni murhista ja minut pidätettiin. Minulle tehtiin diagnooseja erilaisista mielisairauksista ja jouduin mielisairaalaan. Kun olin saanut tarpeekseni, hyppäsin mielisairaalan korkeimmasta kerroksesta ja kuolin. Ai että missä olen nyt? Paikassa, jossa mieli on vapaa.