lyhyt taustatieto: henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa lapsuudesta asti, ammattilaisille on kerrottu mutta heidän kantansa on anteeksianto ja vanhempien kanssa eläminen. olen 18, ei ole sukulaisia/kavereita keihin turvautua joten olen yksin. mielenterveysongelmia on runsaasti.


tuntuu siltä että mä en koskaan tule pääsemään täältä pois. tai no, tuettuun asumiseen voin päästä mutta kun ammattilaiset ja vanhemmat syyllistää mua ja lääkärikin käski vaan anteeksiantamaan ja saarnasi kuinka vanhemmat on kuitenkin tärkeitä ja ne rakastaa mua ja ne teki kaikki pahat asiat rakkaudesta. pelottaa että oikeasti jään tänne jumiin. enkä mä edes osaisi hoitaa mitään asioitani itse. en pysty puhumaan puhelimessa, poistumaan kotoa, maksamaan ostoksia, käymään koulussa tai töissä tai lääkärissä. jos pääsisin jotenkin lähtemään niin että vanhemmat eivät voisi löytää, niin miten ihmeessä voisin esim vaihtaa numeroni, pitää itseni turvassa? ammattilaisilta mä en ole koskaan saanut mitään apua tähän liittyen joten mä en yksinkertaisesti jaksa enää luottaa niihin vitun vertaa.

eli vaihtoehtoja on periaatteessa kolme.
1. asun vanhempien luona, katkaisen hoitokontaktin ja varmaan tapan itseni.
2. muutan tuettuun asumiseen, vanhemmat pysyy minussa kynsin ja hampain kiinni, todennäköisesti itsemurha tulisi siinäkin vastaan.
3. muutan turvaan johonkin, en pääse koskaan kämpästä pois ja kuolen joko itsemurhaan tai nälkään. mitään tukea en saisi jos en hyväksy lääkärin suunnitelmia.

eli en näe tässä muuta ulospääsyä kuin kuolema. mä olen niin vitun väsynyt suojelemaan itseäni kaikilta ja kaikelta, haluaisin vaan pois.

sitten vielä nämä kaikki muut ongelmat. olen itsetuhoinen, joskus psykoottinen, väkivaltainen, empatiakyvytön, vaikeasti masentunut ja ahdistunut ihminen joka ei nuku, syö tai tee mitään mitä normaali ihminen tekee. vihaan itseäni, vihaan sitä että näytän isältäni, vihaan kaikkea ruumiissani. fantasioin muiden satuttamisesta, itseni satuttamisesta ja kaiken tuhoamisesta. olen vainoharhainen, pelkään ikkunoita ja ovia ja ihmisiä ja eläimiä ja elämää.

olen saanut "apua" jo ala-asteelta asti, ensin oli kuraattori joka kertoi kaikki asiani eteenpäin äidille, sitten koulupsykologi joka vähätteli asioitani niin että meinasin tappaa itseni 10-vuotiaana, sitten jäin ilman apua, sitten tuli nuorisopsykiatrian poliklinikan akuuttiryhmä josta oli kaikista eniten apua vaikka sielläkin vain vähäteltiin ja vittuiltiin. nykyinen on suht okei, mutta jää eläkkeelle ensi vuonna eikä mulle jää ketään. lääkkeitä en pysty ottamaan, ainoa nestemäinen lääkitys jota sain kokeilla ei sopinut (en pysty nielemään pillereitä). osastolle en ole koskaan ollut tarpeeksi sairas, päiväosastolla olin mutta mua kohdeltiin siellä kuin paskaa.

tiivistettynä olen väsynyt ja haluan pois täältä. kai tähän ei voi edes vastata kun demitädit poistaa kaikki avunhakuyritykseni.