Kattomatto11.4.2020 12:23
1/8
Pitäs varmaa laittaa koulupsykologille viestiä. :((

Oon siis ollu joku 4-5 vuotta itsetuhoinen, mutta mulla ei siis oo itsemurha-ajatuksia nyt eikä ollu ikinä. Alkuun se oli sitä että yhden ihmisen takia esim löin, raavin, potkin, nipistin ja saatoin purrakkin itseäni. Mutta viiltelyn aloitin (saman ihmisen takia kuitenkin) vasta noin vuos sitten. Oon viillelly 15 kertaa, ne ei oo ollu syviä haavoja, et silleen vaan että siitä on vuotanu verta. Ihminen joka on aiheuttanu mussa sellasia ajatuksia että haluaisin satuttaa itteäni, ei itse huomaa edes aiheuttaneensa mussa sellasta. Enkä oikeen tiiä voiko sitä sanoa koulukiusaamiseks, hän on kyllä mun mielestä hyvin kykenemätön asettumaan toisten asemaan. Tälle ihmiselle on selvästi tärkeintä että hänellä on kaikki hyvin eikä niinkään muilla. Hän tykkää aiheuttaa muissa häpeän tunnetta esim huutamalla heille arkoja asioita kovaan ääneen ja nauramalla niille. Hän nauraa muille silloin kun se tuntuu niistä pahalta. Kaikkein ärsyttävintä on ettei tämä tunnekylmä paskakasa edes huomaa satuttavansa muita, ainakin minua. Hän ei kuulu mun kaveriporukkaan enää ja kun siskoni joka oli ennen tämän paras kaveri, laittoi välit poikki tämän kanssa kun sai tietää mitä olen itselleni tehnyt. Joten tilanne on vähän parempi nyt, olen kuitenkin samalla luokalla tämän kanssa meillä on yhteisiä kavereita, ja ollaa jouduttu samalle riparille niin en ole tätä ihmistä kokonaan voinut unohtaa. Mutta haluan hakea tähän apua, itsetuhoisuudesta on tullut mulle tapa, jos on esim ollut huono päivä tai on paljon tärkeitä asioita jäänyt tekemättä, niin tulee sellainen olo että haluaisi viillellä. Ja välillä niin teenkin ;(. Olen kertonut tästä yhdelle kaverille ja olen jo kahteen kertaan luvannut sille että haen tähän apua, mutta tuntuu etten uskalla. Pelottaa myös että ahdistan kaveriani sillä kun puhun hänelle tästä, koska se mun kaveri on niin tärkeä ihminen mulle enkä halua aiheuttaa itsestäni huolta tai taakkaa sille. Mua myös pelottaa kun haen sitä apua niin sitten kun kerron siitä äidille. Äiti on tosi ymmärtäväinen ja voin kyllä normaalisti puhua äidin kanssa mistä vain, mutta tuntuu että musta ei ollenkaan oo huomannu tälläistä, ole iloinen ja osaan olla onnellinen monesta arkipäivän asiasta ja tykkään saada muut hyvälle tuulelle, joten ei tää näy musta ulospäin. Tiedän että äiti on paininut jonkun mielenterveysongelman kanssa, ole siis löytänyt sen reseptillä mielialalääkkeitä, muuten se ei ole kertonut, mutta uskon etttä sille tekee pahaa kuulla musta tällasta. Mutta tiedän että mun täytyy joskus hakea apua, koska tää voi mennä pahemmaksi ajan myötä. En oo kirjottanu tähän läheskään kaikkea joten voi kysyä jos on jokin epäsenvää, mutta tarvin apua näköjään avun hakemiseen niin jos jollain on jotain vinkkejä tähän niin ois kiva kuulla. Haluisin myös tietää et miten teidän vanhemmat on reagoinu kun ootte kertonu että teillä on joitain mielenterveysongelmia. Kiitän jo valmiiksi jos joku on jaksanu lukea ton ja jos joku vois auttaa. Luulen et joku kuiteski tunnistaa mut joten älkää järkyttykö.