Joo eli otsikko kertoo aikalailla kaiken. Oon 20-vuotias ja kaikki alko noin pari vuotta sitten, ku olin erillä paikkakunnalla töissä ja työpaikka oli ihan paska ja uuvutti mut täysin. Mulla on paljon ystäviä ja tosi läheinen perhe, mutta kukaan mun perheestä ei tiiä tätä mun tilannetta. Se miksi en oo kertonu mun perheestä kellekkään (muuta ku vihjaillu joskus isosiskolle jotain mutta aina sanonut että se paha olo on mennyt jo ohi) pohjautuu mun lapsuuteen ja kaikkeen miten meiän perheessä ei oo ikinä oikein puhuttu mistään masennuksesta tai pahasta olosta ylipäätänsä - muuten onkin sitte tosi rakastava perhe ja rakkaudentunnustuksia heitellään aina sillon tällön. Asun siis tällä hetkellä taas kotona, koska meni niin paskasti siellä toisella paikkakunnalla niin muutin viimesyksynä takasi. Tilanne ei oo valitettavasti parantunu. Tuntuu että kukaan ei ota tosissaan, ja tämän takia kyseenalaistan nykyään omia tunteitaki ihan sairaasti. Oonko oikeesti surullinen, haenko vaan huomiota?


Mä elän ihan kokonaan menneisyydessä. Muistelen kokoajan menneitä ja sitä miten kaikki oli paljo paremmin sillon ennen. Hirveintä on se että muistan tasan tarkalleen miltä tuntu olla onnellinen ja muistan selvästi sen tunteen, mutta en vaan osaa heijastaa sitä nykypäivään. Pelkään kuitenkin, että kohta en enää muista sitä miltä tuntu olla onnellinen. Mulla ei oo enää yhtään inspistä mihinkään. Oon pienestä asti laulanu ja tykänny kirjottaa omia biisejä, mutta nykyään siitä ei tuu mitään. Tuntuu etten osaa enää yhtään mitään ja että oon kadottanu kaikki taitoni.
En oo ikinä viillelly, enkä itseäni muutenkaan satuttanut millään tavalla (muuta ku hermostuessa saatan potkia jalkaa seinään tmv). Joka päivä kuitenki aattelen itsemurhaa tai ainaki hätähuutoa mun kavereille. Olisin jo poissa jos löytäisin vaan kivuttoman tavan lähteä - pelkään sitä kipua ihan saatanasti (jotenki ei oo ikinä ollu itelle vaihtoehto sen kivun purkamiselle tuo viiltely tai mikä kipu tahansa). Inhottavinta tässä on se että oon sanonut mun muutamalle kaverille että mulla menee tosi huonosti, ja noin kuukausi sitten hieman kännissä avauduin tästä mun tilanteesta. Painotin monta kertaa että tässä ei oo vaan se alkoholi joka puhuu vaan mulla menee oikeesti niin paskasti, kerroin että ajattelen joka päivä tappavani itseni, ja loppua kohden olin sanonut myös noin kolme kertaa että luvatkaa että autatte mua hankkimaan apua. Enpä oo saanut keltään apua, vaikka edelleen oon joka viikko näiden samojen tyyppien kanssa. Jo ennen tätä en uskaltanu sanoa kellekkään koska tiesin vittu että kukaan ei ota tosissaan. Enkä toisaalta halua syyttää mun kavereita koska kaikilla menee niin paskasti mutta mää oon aina ollu niitä tukemassa ja pitäny huolen, mutta nyt en saa vastakaikua takasin.
En oo siis täysin erakoitunu, edelleen on kavereita ja niitä nään aina ku tulee siihen tilaisuus (suurin osa asuu erillä paikkakunnalla) mutta en tee enää mitään muuta itsekseni ku katon sarjoja ja elokuvia. Päivät pitkät makaan sisällä ja päätä särkee kokoajan, sali-inspiski kadonnu ihan kokonaan. Välillä ulkoilutan koiraa, mutta that's it. Ei vois vähempää kiinnostaa tulevaisuus. Välillä tulee hirvee elämänhalu ja haluais tehä jotaki elämällään mutta yleensä se katoaa aikalailla heti.

Kertokaa mitä mää teen. En saa aikaseksi hankkia apua ite, kaverit ei tässä tilanteessa auta, mutta en uskalla kertoa perheelle. Tai äitille ja iskälle. Ei mua oteta tosissaan ja sitte mää vaan alan taas kyseenalaistaan mun omia tunteita. Tai minkälaisen hätähuudon voisin antaa.. En oo ikinä käyny missään terapiassa ja mulla on esim. väkivaltanen lapsuus ollu ja sieltä tulee hirveesti kaikkia traumoja ja avaamattomia solmuja mitkä luultavasti vaikuttaa vielä tänäki päivänä mussa itsessä.

+ Lisäksi oon ihan hirveä mun perheelle välillä. En jaksa ikinä puhua kellekkään täällä kotona ja tiuskin vaan kaikille. Haluan vaan haamuilla ympäri tätä taloa