Hei, alustan ongelmaani nyt hieman jotta ymmärrätte paremmin. Poikaystäväni on abi luokiossa ja itse lukion toisella, olemme seurustelleet vajaan vuoden, poikaystäväni on masentunut, hän ei ole se kaikista romanttisin eikä osoita rakkautta julkisesti, mutta muuten maailman kultaisin ja ihanin ihminen ketä olen tavannut. Nämä asiat on täysin fine, mutta samalla ei. En tiedä mikä tässä tökkii.. Alkuaikoina kun olimme säätäneet, laitoin homman tauolle koska yksinkertaisesti mua ahisti ihan sikana. Kuuntelin toisen pahaa oloa päivittäin ja koitin auttaa ja yritin parhaani, se alkoi painamaan mua kun en osannut auttaa enkä tiennyt olinko valmis suhteeseen. Lopulta kuitenkin aloimme seurustella noin kuukausi tauon alkamisen jälkeen. Lopulta rakastuin ja koin olevani onnellisin.
Elämme kesäisin kaukosuhteessa ja asumme koulun ajan samalla paikkakunnalla. Nyt mua on alkanut ahdistaan se, että hän menee armeijaan ja kun valmistui lukiosta muuttaa kotiinsa vanhempien luokse 500km lukiosta jossa olen, sitten hän lähtee ensi talvena armeijaan ja on siellä vuoden. Tiedän etten todennäköisesti kestä sitä. Sitten mua on alkanut mietityttään rakastanko oikeasti häntä ja olenko valmis olemaan käytännössä 1,5v kaukosuhteessa. Nyt viimeaikoina muut ihmiset ovat alkaneet kiinnostaa minua, olen nähnyt seksuaalisia unia muista pojista, kiinnittänyt kaupungilla huomiota muihin. Olen miettinyt eroa ja jopa pettämistä. Voiko ihminen joka rakastaa tai ainakin luulee rakastavansa toista ajatella näin? Olemme syysloman ja vielä siitä seuraavan viikon erossa ja nämä ajatukset vahvistuvat entisestään. Mitä teen? Puhua minun hänelle täytyy, mutta haluaisin puhua kasvotusten. Mielestäni hän ei ansaitse tälläistä tyttöystävää joka miettii näitä asioita, vaan sellaisen ihmisen joka on järkevä.
En tiedä osaisinko enää elää ilman häntä, enkä sitä haluaisi. Samalla kuitenkin mietin, että onko tässä mitään järkeä. Ikävä kuitenkin on ihmistä kova sillä olemme nähneet viikko sitten viimeksi.
Henkisesti voin pahoin tämän asian vuoksi.