En ole koskaan seurustellut, mutta säätöä on ollut parin kanssa. On ollut monia ihastuksia ja ne pari säätöä, mutta vain yksi tuntuu siltä oikealta, ja juuri millään muulla elämässä ei ole enää väliä. Järkytyin, kun katsoin, että kaikki spotify kappaleeni, joita on 800 yhdellä listalla, kertoo vain hänestä. Nähtiin viime kesänä pari kertaa ja ollaan viestitelty vuoden ajan silleen välillä. Mä en ymmärrä miten mulla voi olla niin vahvoja tunteita sitä kohtaan vaikka ei edes seurusteltu ja nähtiin vain muutaman kerran. Pari kertaa se on sitten loppunu, kun sillä onkin joku uus jo. Ainakin hän on fiksumpi kun mä, ja pystyy siirtymään eteenpäin noin vain? Mä en enää kestä tätä. Hän ei edes tiedä, että minulla on tunteita häntä kohtaan ja olen aivan yksin tän asian kanssa. Hän on kokoajan mun takaraivossa. Yhtäkkiä alan ajatella häntä enkä pääse ajatuksista koskaan eroon. Stalkkaan joka päivä hänen snäppikarttaansa milloin hän herää, missä hän on ym. Stalkkaan myös hänen kuviansa instagramissa ja hänen spotify listaansa sekä myös vanhoja viestejämme. Yhdessä vaiheessa tuli toinen säätöni. Hän oli yksinkertaisesti täydellinen, mutta näin hänessä vain hänet ja silloin hän juuri tulin takaisin, jolloin olin todella tyly tälle täydelliselle pojalle. Särjin täydellisen pojan sydämmen oman pakkomielteeni takia. Ja heti, kun vihdoin luulin, että olisi taas mahdollisuus häneen, loppui se taas. Menetin täydellisen pojan ja hänet samaan aikaan. Nyt enää kukaan ei tunnu samalta kuin hän. Hän on ainut. Jos koskaan kertoisin tämän kaiken hänelle, hän kysyisi varmaan, että mitä helvettiä? Niimpä, mitä helvettiä? Kun en itsekään tiedä. Olenko rakastunut? Voiko 15-vuotiaana rakastua noin vain? Mitä pitäisi tehdä tässä tilanteessa, kun menetän kaiken oman pakkomielteeni takia vaikkei meillä olisikaan sillä hetkellä mitään? En vain pääse yli, piste. On päiviä, jolloin tunnen oloni hyväksi, mutta silti en voi olla stalkkaamatta häntä tai vastaamatta hänen viesteihin, jos niitä tulee. Vituttaa, kun menetin hänen takiaan sen täydellisen pojan joka antoi kaikkensa minulle, mutta tämä kylmä ämmä vaan torjui hänet hänen takiaan. Mutta silti en ole vihainen tälle pakkomielteelleni? Vaikka hän näkee muita tyttöjä, eikä edes luultavasti piittaa minusta pätkääkään, luulen silti kokoajan, että täällä on jotain toivoa hänelle? Koska päässäni pyörii kokoajan ajatus, että hänen kanssaan menen naimisiin, saan lapsia ja elän onnellisen elämän loppuun hänen kanssaan. Vaikka ei edes laitettaisi viestiä enää toisillemme? Olenko sairas? Miksi näin. Luopuisin mistä vain hänen takiaan. Tästä voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan. Juttumme kesti ehkä kesällä kuukauden, mutta mun pään sisällä on hänestä niin paljon asioita, että kirjan kirjoittaminenkin onnistuisi tästä. Apua! Vertaistukea?