olen 16-vuotias tyttö, aloitin juuri lukion ensimmäisen vuoden minulle täysin uudessa koulussa, josta en tuntenut ketään. olen saanut nyt muutaman kaverin, mutta en ole koskaan tuntenut itseäni näin yksinäiseksi. olen aina ollut ns tavallinen, minulla on ollut kavereita, olen tehnyt asioita ja harrastellut, aina ollut pääosin iloinen ja nauttinut elämästä. nyt kaikki on kaatunut oikeastaan kokonaan päälaelleen ja nopeasti. en enää jaksa harrastaa mitään, lopetin rakastamani lajin, baletin jota tanssin lähes 10 vuotta. en nauttinut siitä enää, ahdistuin vain ihonmyötäisistä asuista ja aloin vihaamaan itseäni. koulussa en halua mitään muuta kuin kadota jonnekin kauas, tuntuu etten vain kykene olemaan ihmisten lähellä. masentaa aivan tajuttomasti nähdä, miten kaikki muut ovat jo löytäneet isot kaveriporukat ja ovat iloisia ja rentoja. en ole kovin sosiaalinen ja minun on vaikeaa mennä puhumaan uusille ihmisille tai tutustua kehenkään. tuntuu myös kuin kaikki vanhatkin kaverisuhteeni hiljalleen hajoavat, ja minut unohdetaan. asiaa ei auta, että olen avuttoman ihastunut erääseen poikaan koulussani. en ole koskaan edes puhunut hänelle kasvotusten, vain snapchatissa vähän. hänen näkemisensä koulussa on yhtä aikaa ihanaa ja tappavan masentavaa, ja tunnen oloni hulluksi. minua ei enää pyydetä ulos kavereiden kanssa, katson vain somesta muiden hauskanpitoa bileissä ja illanistujaisissa. kaikilla tulee vaikeita aikoja varsinkin tässä iässä ja tunnen oloni tyhmäksi ja itsekkääksi kun valitan, mutten pääse kuitenkaan eteenpäin. en kehtaa puhua koulukuraattorille tai psykologille, koska heistä ”ongelmani” eivät varmaan ole mitään oikeita ongelmia edes. silti on kokoajan vaikeampaa ja vaikeampaa löytää syitä nousta sängystä aamulla.