Tiktokissa oli se video, mis mies ampu itteensä. Teki siis itsarin. Sitte mä kun näin sen videon "aa ei tän pahempi". Tää ajatus säikäytti mut, pahasti.

Vastaavia tilanteita on ollu paljo viime aikoina, nähny jotai oikeesti raakaa, ja missään ei oo tuntunu miltään.

Sitte tunteet: oon taas alkanu tunteen niitä, mut vaan lievästi, enkä enää tunnista millon esitän ja millon en. Kaveriporukassa saatan nauraa ja muuta, mut sitte en jaksa hymyillä, rentouta kasvot ja oon vaa ajatuksis sillee et hä, miten mä taas onnistuin esittää nauravan ilman et tajuun sitä. Se tulee automaattisesti. No itkee pystyn, et se on jo itsessään plussaa.

Tää vaa ahistaa ku äidille valehtelen päivittäin et joo kaikki on hyvin. Meil on perheessä vähä semmonen syntyny, et vaan positiiviset asiat saa tuoda julki. Positiivisien asioiden johdosta saa vanhemmat tyytyväisiks muhun, mutta jos tuon negatiivisiä niin ei suostu otetaan vastaan, tai alkaa syyttään ja moittiin mua siitä. Jos esim sanoo et kaikki ei oo ok, nii isi vaa sanoo et "toi ny on tota teiniangstia, et kunha haet siinä vaa rauhas huomioo" ja äiti sitte alkaa syyttää mua siitä, ja kui masennan ite itteeni. On kyl totta mut niih, ei tunnu kivalta. Tänääki äiti tokas et "no aika lellitty oot et sulla kyllä pitäs kaikki olla hyvin". En ollu sanonu siis mitää, sille vaa tuli mielee jostaki keskustelusta. Ja sit se et äiti aina moittii mua ja ylistää mun kavereita, etenkin entisiä maasta taivaaseen, se vaan tuntuu väärältä, koska eiks vanhempien pitäs olla niitä joihin luottaa ja jotka tukee ja auttaa. Ei mun vanhemmista vaa tollasta löydy.

Ja plussaahan tässä on se, et mun mielestä on tosi noloo tunteista, ja tuntuu et kaikki vaa käyttää niitä tietoja juoruamiseen.