Poistunut demittäjä26.3.2020 13:07
1/6
Onko epänormaalia vai olenko mä turhan herkkä?

Isäni kuoli 4 vuotta sitten, olin itse pitkään vakavasti sairas. Olen 20-vuotias nainen, jolla ei ole ammattia tai koulutusta, en tiedä edes mitä haluaisin, mikään ei tunnu mahdolliselta. Olen niin pitkään halunnut olla kirjailija, mutta äitini on aina toistuvasti estänyt ja murskannut haaveeni säpäleiksi. Alkuun taistelin vastaan ja yritin pitää kiinni siitä, mutta väsysin ja luovutin.
Aina ihan lapsesta alkaen olen tiennyt etten ollutkaan toivottu perheeseeni. Äitini kadehtui (tai niin luulin aikoinaan) aina taidelahjojani ja haukkui minua aina. Nyt tuntuu että en voi tehdä mitään koska olen huono kaikessa. Isä halusi olla isä ja hyvä isä olikin, mutta äiti lähinnä synnytti minut miellyttääkseen miestään. Hän ei halunnut olla edes mikään äiti. Äiti on katunut syntymääni toistuvasti. Hän on sanonut että olisi parempi jos en olisikaan olemassa, sillä olen kamala vittuileva ihminen. Ja uskon että olen, ennen en uskonut. Olen ollut täällä niin pitkään että olen alkanut näkemään itseni pahana ihmisenä sillä minun pitäisi tehdä äitini elämästä täydellistä. En ole kyennyt siihen, joten olen huono ihminen. Minun kuuluisi toteuttaa kaikki hänen toiveensa, ehkä sitten hän on ylpeä minusta ja rakastaa minua.
Toisaalta jokin pieni ääni päässäni kuiskii, että pitäisi arvostaa itseään enemmän. Se on vaikeaa, sillä minut on kasvatettu ajattelemaan etten ole yhtään mikään. Että äidillä on valta, että äiti on pomo, kuin joku kuningatar ja minä olen tytär -täysin hyödytön, arvoton, sellainen joka on pilannut äitinsä elämän syntymällä maailmaan ja että tuo kauhea virhe jonka menin tekemään täytyy korvata jotenkin- ja tyttären kuuluu totella äitiään mukisematta. Minulla on olo etten ole tytär vaan orja, palvelija tai piika. Aina kun olen saanut rahaa jostain niin äitini on vaatinut ne itselleen. Teen ja maksan (saan rahaa mummilta, mummi on sanonut minun pitäisi käyttää rahat ammatin hankkimiseen mutta en kykene siihen sillä äitini käskee minun käyttää rahani häneen) meillä ruuat, siivoan, pesen pyykit jne. Äitini ei tee kotitöitä, ei ole koskaan tehnyt. Kun olin lapsi äitini ei ostanut minulle koskaan mitään, ei edes sukkia jos vanhat sukat olivat rikki vaan ne vanhat piti harsia neulalla ja langalla umpeen. Tiedän kyllä että on itsekästä valittaa, kun se oli silloin. Mutta mua hävetti mennä kouluun aina kun oli sellaiset sukat. Ei mulla ole varaa valittaa, ne rahat oli mun äidin eikä se ole velvollinen maksaa mitään sukkia, siksi teinkin aina kesätöitä jotta sain edes kynän ja kumin kouluun silloin lapsena. Äiti oli ne palkkarahat itse ansainnut joten on varmaan ihan normaalia että se käyttää ne kaikki itseensä. Isän perintörahat käytettiin myös äitiin ja äidin laskuihin ja velkoihin. Isä oli testamentannut ne mulle mutta kun olen ollut niin hirveä riippakivi koko mun elämän ajan mun äidille niin annoin rahat sille. Mun äiti oikeesti oli mulle silloin tosi kiva ja tuntu että kerrankin se ihan oikeesti arvosti mua. Mutta sitten rahat loppui ja nyt mun äiti on taas julma ja ilkeä. Isäni olisi rahoista varmaan vihainen mulle jos olisi vielä elossa. Isä katui sitä millaisen naisen kanssa meni naimisiin. Mä kadun kun olin hölmö että luulin rahojen pois antamisen muuttavan mitään. Jos nyt saisin sen hetken takaisin kun olin luopumassa rahoista niin en luopuisi niistä. Äitini nimittelee minua milloin idiootiksi, milloin laiskaksi, milloin paskaksi ja milloin itsekkääksi. Äitini saa helposti raivokohtauksia ja löi kerran isääni kannulla selkään. Isä oli masentunut ja alkoi käyttää alkoholia rankasti. Äitini huutaa kamalia, ilkeitä asioita. Isäni ei kyennyt mihinkään, ei lähtemään niin kuin en minäkään, hän vain alistui. Olin kuten isäni, olin naiivi ja ajattelin että äiti voisi muuttua. Olin tyhmä ja luulin että kun teen kaiken mitä hän haluaa niin ei tarvitse pelätä häntä. Tiedän että minun pitäisi lähteä, mutta mihin edes menisin? Ei ole mitään mahdollisuuksia. Sitä paitsi saanhan olla edes joskus yksin rauhassa huoneessani jos tottelen oikein kuuliaisesti. Tuntuu vaan niin ahdistavalta ja pahalta. Olen ollut täällä kuitenkin niin kauan että olen kaiketi särkynyt ja menettänyt kyvyn muodostaa omia mielipiteitä. Tuntuu että haluan lähteä, paeta jonnekin mutta en vaan kykene, olen liian heikko. Mutta jos joku vieras ihminen nyt sanoisi mulle mitä mun pitäisi tehdä? Ehkä jos joku käski minun lähteä, ehkä sitten pystyisin jotenkin kokoamaan itseni..
Pyydän auttakaa, onko tämä ollenkaan tervejärkinen normaali äiti - tytär -perhesuhde? Miten voisin saada itsenäisyyteni takaisin ja kokea itseni taas ihmiseksi enkä koiraksi tai orjaksi? Onko tässä tilanteessa liioiteltua paeta vai olisiko pakeneminen edes tervettä? Mitä minä teen? Auttakaa, pyydän, tarvitsen apua..