Seisoin hievahtamatta paikallani. Katsoin silmiin, jotka ennen olivat johtaneet veljellistä rakkautta. Nyt niissä kiilsi pelkkää kylmyyttä, johon sekoittui aavistus epäuskoa.
Hetki, ja sitten nuo silmät olivat kadonneet ne omistaneen pojan mukana.

Eteeni asteli mies. Roteva, tiukka ilmeinen ja kivikasvoinen, tummatukkainen sotilaskomentaja.
"Tuomio on julkistettu", mies sanoi koruttomasti. "Petturuudesta ja luopion suojelusta tuomiona on kuolema."
Minun oli pakko tuhahtaa ivallisesti. Ihan kuin en olisi sitä jo valmiiksi tiennyt.
Mies katseli minua tummilla silmillään.
"Sinulle on myönnetty kaksi mahdollisuutta. Joko surmaat itsesi tai me surmaamme sinut."

Vilkaisen oikealle puolelleni. Jyrkänne. Jos siitä tippuu alas, kuolee varmasti.
Käänsin katseeni vasemmalle puolelleni. Yksi mies -tai pikemminkin poika- seisoi siinä osoittaen asetellaan minua. Tunnistin hänet välittömästi. Tukahdutin pilkallisen naurahduksen. Lapsuudenystäväni ja asetoverini.

Tein päätökseni.

Käännyin tuijottamaan suoraan aseen piippuun. Sitä pitelevä entinen ystäväni säpsähti hieman, kuin yllättäen valinnastani.
Olin näkevinäni hämmästystä monien muidenkin katselemaan tulleiden joukossa.
Niin, olisin itsekin saattanut hämmästellä, jos olisin ollut heidän joukossaan ja tilallani olisi joku muu. Suurin osa olisi ennemmin hypännyt jyrkänteeltä kuin antanut ampua itsensä.

Kivikasvoinen komentaja nyökkäsi kunnioittaen valintaani. Sitten hän rykäisi ja kysyi vielä: "Viimeisiä sanoja?"

Olin pudistamassa tiukasti päätäni, kun huomasin tutut hopeiset hiukset katselijoiden joukossa. Kohtasin minut lumonneet vihreät silmät viimeistä kertaa. Tytön kasvot olivat kyynelistä märät. Häntä talutti kaksi sotilasta.
Hän oli liian arvokas. He eivät tappaisi häntä. Hän saisi elää.
"Miria." Ääneni kuulosti ontolta.
Tyttö hätkähti.

"Tämä ei ollut sinun vikasi. Minä tein niin kuin tein koska halusin tehdä niin. Ja koska", vedin henkeä ja sydämeni tulvahti täyteen lämpöä, "minä rakastan sinua aina ja ikuisesti."
Miria lysähti kasaan. Hän yritti puhua, mutta ääntä ei kuulunut. Silti ymmärsin, mitä hän tahtoi sanoa.

"Niin minäkin sinua."

En kyennyt katselemaan hänen vapisevaa olemustaan. Nielaisin.

"Hymyile", kuiskasin käheästi.

Miria katsoi minua silmät täynnä rakkautta ja hymyili. Mitään niin surullisen kaunista en ollut koskaan nähnyt.
Hopeiset hiukset valuivat olkapäille. Vihreät silmät täynnä kyyneliä. Punainen suu, joka levisi hauraaseen, surullisen hymyyn.
Vastasin hymyyn.

Nyökkäsi edessäni seisovalle lapsuudenystävälle ja sen jälkeen sotilaskomentajalle, joka nyökkäsi takaisin. Ystäväni asetta pitelevät kädet vapisivat.

Katsoin Miriaa, joka hymyili edelleen. Hymyilin taas ja suljin silmäni.

Viimeistä kertaa.

//Kiitos jos jaksoit lukea. Risut ja ruusut kommentteihin! Kirjoitin tän ihan suoraan päästäni, eli jos jokin juttu on epäselvä, ni tiedätte etten oo miettiny sitä ihan loppuun. Tää oli siis OneShot joka ei jatku. Voitte ite miettii et mitä täs oli käyny ja miten tää jatkuis.
:')