Heijj eli tää on OneShot, eli ei jatku :)

-
-

Tuuli puhalsi vasten kasvojani ja värähdin vilusta. Kauempana puiden, noiden mahtavan vihreiden kuusten, takana siinsivät vuoret.

Säntäsin juoksuun, sillä en malttanut odottaa. Juoksin metsään ja sen läpi.
Metsän takainen maisema oli täysin erilainen kuin se, mistä olin juuri tullut. Kauniit, vehreät niityt olivat muuttuneet karuiksi kivisiksi tasangoiksi, aivan kuin olisin juuri astunut ulottuvuuksien välisestä portista läpi toiseen maailmaan.

Tuuli alkoi puskea minua takaisin, kuin olisi halunnut sanoa, että "Häivy, et ole tervetullut". En kuitenkaan luovuttanut kylmästä ja viimasta huolimatta.

Pikkukivet rapisivat jalkojeni alla. Tuuli vaikeni hiljalleen kuin ymmärtäen, ettei minua voinut pysäyttää.

Kuulin vaimean äännähdyksen, niin vaimean, etten edes kuullut sitä kunnolla. Sen tiesin, että äännähdys oli uhkaus. Sekään ei silti minua pysäyttänyt, vaan kuljin rohkeasti eteenpäin.

Vuorten edessä oli suuri kivimeri. Siinä oli niin pienenpieniä lasinsirun kokoisia kuin suurensuuria jykeviä murikoita, joiden koko olisi voinut verrata taloon. Kuljin niiden muodostamassa sokkelossa luottaen suuntavaistooni.
Tulin pienehköön solaan, jonka seinämän vieressä oli hopeaisena kimmeltävä lähde.
Sitten näin sen.

Se oli valtava, niin valtava, että oli ihme kun se mahtui solaan. Sillä oli hopeanvärinen, pitkä piikikäs pyrstö, sen kaulan suomut hehkuivat kultaisina ja silmät olivat kuin palavat hiilet. Koko olennon ruumis oli hopean ja kullan peitossa, sen sarvet olivat tulenliekit, tai ainakin näyttivät siltä. Otus tuijotti minua ja urahti varoittavasti paljastaen samalla paksut, vaarallisen terävät hampaat. Pieni tulenhenkäys livahti sen kidasta.

Astelin varuillani lähemmäs ja hymyilin lempeästi. Avasin suuni miettien oikeita sanoja.

"Sinä olet olemassa. Minä tiesin sen. Tiesin. Kukaan muu ei uskonut, että sinun kaltaistasi olisi ollenkaan olemassa muualla kuin taruissa. Ei kukaan uskonut, että olemassa olisi ainuttakaan lohikäärmettä."

Lohikäärme tuijotti minua tarkkaavaisesti, tuntui kuin se olisi ymmärtänyt sanani.
Olin jo niin lähellä, että kun ojensin käteni, kosketin olennon kuonoa. Se puhahti hieman ja koetin olla säpsähtämättä.
Nojauduin eteenpäin ja painoin kasvoni vasten lohikäärmeen isoa, nahkaista päätä. Minulla oli ollut toive. Niin pieni mutta silti niin suuri toive ihan pienestä asti.

"Saanko lentää sinun kanssasi? Saanko kavuta selkääsi ja liitää taivaalla?" kuiskasin. Suljin silmäni.
Tunsin, kuinka suomuien, piikikäs häntä kietoutui ympärilleni, nostaen minut ilmaan. Pidin yhä silmiäni kiinni. Sydämeni hakkasi: Tajusin olevani eläimen selässä.
Uskalsin raottaa silmiäni ja näin, kuinka lohikäärme levitti valtavat, upean loistavat siipensä. Ne olivat hieman repaleiset, taisteluissa arpeutuneet. Lohikäärme kohosi ilmaan minä sen mukana.

Vasta kun tunsin kylmän viiman kasvoillani, aukaisin silmäni ammolleen. Olimme korkealla pilvien päällä, maahan ei edes kunnolla nähnyt. En minä sinne olisi uskaltanut katsoakkaan, pelkäsin putoavani.

Hihkaisin riemusta, kun lohikäärme kiihdytti vauhtiaan.
Sitten päätin tehdä jotain hullua.
Levitin käteni ja nousin samalla horjuen seisomaan.

Kiljuin innosta ja lohikäärmekin yhtyi mukaan ilooni. Se taivutti päätään ja päästi korviahuumaavan karjaisun.
Sitten se lähti syöksymään lujaa alas.
Suljin taas silmäni ja hymyilin onnellisena.


// Risut ja ruusut kommentteihin //