//Joo tää on siis OneShot, eli ei jatku. Tää liittyy muhun itteeni, ku tuntu et en osaa ilmasta tätä asiaa tai omia ajatuksiani muuten. Risut ja ruusut kommentteihin, rakentavaa palautetta ois kiva saaha:) Tää on sit vähän kömpelö:'D
Kirjotin tän muuten sit hiihtolomalla.//


Puen ulkovaatteet, laitan kengät jalkaan ja astun ovesta ulos pakkaseen. Siitä on jo vuosi, mut se painaa mieltä yhä.
Kävelen tietä pitkin ja katson välillä tähtitaivasta, joka on jo tullu näkyviin.
Pian vastaan tulee kirkko ja hautausmaa. Katselen hautausmaata. Se on yhtäaikaa pelottava ja turvallinen paikka. Mun sukulaisia siellä ei lepää. Ei ees se syntymätön pikkuveljeni. Hän oli liian pieni siihen, että hälle ois järjestetty hautajaiset.
En mä hautajaisia olis halunnutkaan.

Sinä päivänä mummu oli tullu hoitamaan meitä, yhdeksää lasta, kun vanhemmat olivat menneet sairaalaan.
Myöhemmin pikkuveljeni kerto, et mummu oli puhunu puhelimessa ja kysyny jonkun ihmisen elossaolosta. Pikkuveli oli säikähtäny aluksi, kun oli luullut, et mummu tarkoitti äitiä.

Mut valtasi aavistus, että vauvalla ei ollu kaikki hyvin. Ei, ei se pelkkä aavistus ollut. Mä tiesin, et sille oli käyny jotain.

Kotiin tullessaan äiti oli hiljainen ja masentuneen oloinen. Silloin sain lopullisen varmistuksen.
Olin jo sängyssä, kun kuulin, miten äiti ja iskä riiteli kovaäänisesti. Ahdisti. Tuijotin seinää, suljin korvani tyynyn avulla. En halunnu kuulla.
Lopulta nousin istumaan. Vanhemmat kulkivat edestakaisin talossa. Äiti itki, isä raivosi.
Mä itkin hiljaa.

Kun tilanne rauhottu, äiti kulki vielä kerran huoneen ohi ja näki, et istuin sängylläni. Sitä se ei nähnyt, että itkin. Oli liian pimeää.

Olisin halunnut kysyä, mitä oli tapahtunut. Oliko vauva kuollut, vaikka tiesin vastauksen. Silti halusin kai uskotella itselleni, ettei se ole totta. Vauva on ihan kunnossa, mitään ei ole sattunut. Äiti ja isä ovat vain väsyneitä.
Mutten saanut suustani sanaakaan ulos. Äiti sanoi vain, että kertoisi huomenna, mitä oli tapahtunut. Sen jälkeen en enää yrittänytkään uskotella itselleni mitään.
Vauva oli päässyt taivaan kotiin.

Aamulla äiti pyysi kaikki olohuoneeseen. Tiesin heti, mitä oli tulossa.

"Mehän kerrottiin, että meille on tulossa kesällä vauva", äiti oli sanonut. "Mutta nyt on vain käynyt niin, ettei vauvaa tulekkaan. Se on kuollu äitin mahaan."
Hiljaisuus.

"Mä tiesin jo", muistan sanoneeni silloin. Kaksi vanhinta pikkusiskoani ovat itkun partaalla. "Oliiko se tyttö vai poika", toinen kysyi. "Poika", oli vastaus.
Olisi ollut toinen poika meidän seitsemän tytön joukkoon.

Tunsin itteni jotenki syylliseksi. Oisko mun pitäny olla parempi tytär? Tiesin, ettei äiti ois saanu kiihtyä mistään, mutten ollut välittänyt. Mä vaan tappelin sen kaa joka päivä jostain turhasta ja typerästä.
Vaikka äiti sano et kuolema johtui luultavasti siitä, et vauvalla olis ollu joku vakava sairaus, mä syytin itteeni.
Mä tiiän et se ei ollu mun vika, mut silti syytän itteeni. En tiiä, miksi. On vain jotenkin pakko.

Lähden kävelemään takaisin kotia kohti. Kuu valaisee tietäni. Painava tunne rinnassa helpottaa pikkuhiljaa.

Muistan sanat, jotka äidin kaveri oli sanonut. Kauneimmat ja viisaimmat sanat, mun mielestä. Ja se tietää, mistä puhuu, kun on itsekin menetänyt lapsensa.

"Kauneimpia enkeleitä ei ole tarkoitettu maan päälle."