Oma planeetta
kalsarikänni35126.4.2018 19:38
1/2
Tekstiseinä yksinäisyydestä

Moi! Mitäs tänne tyttöjen ylilaudalle? Vituttaisiko ihan hirveästi keskustelu aiheesta tyttöystävän puute joka ei oletettavasti ole ensimmäinen laatuaan? Twistinä olkoon katkeruuden puute ja valmius toimia annettujen neuvojen mukaisesti.

Alkuun nippelitietoa: Nice guy-syndroomalla ei ole mitään tekemistä mukavuuden kanssa. Se on likipitäen sairaalloista, pelkoa lähentelevää hienotunteisuutta johon sekoittuu Disneyn ja mutsin iskostama tietoisuus siitä, että oma prinsessa löytyy 100% varmasti. Kun oikea maailma saa laitettua lusikkansa tähän soppaan, syntyy yleensä myrkyllistä vihaa ja katkeruutta sotkemaan jo entuudestaan sulkeutunutta mieltä. Tässä kiteytyy aika hyvin oman kotikasvatuksen tulokset: hiljainen ja syrjäänvetäytyvä tyyppi, jolle toisten hyväksyntä ja kaikkien viihtyvyys oli kaikki kaikessa, mutta jonka pitkään diagnosoimaton ADD, masennus, sairaalloinen kuolemanpelko ja muu yleinen neuroottisuus saivat aina kulkemaan aivan omia, sosiaalisesti epähyväksyttyjä polkuja.

Seurauksena ne elämänvaiheet, joissa monet ihmiset kehittivät sosiaalisia taitojaan ja saivat pikkuhiljaa itsetuntoaan ja omakuvaansa kokoon, menivät hieman omintakeisesti. Ala- ja yläkoulut vietin kirjallisuuden, videopelien ja internetin seurassa. Olin ulkopuolinen ja yksinäinen. En uskonut löytäväni paikkaa tai tulevaisuutta mistään. Menin aina siitä mistä aika oli matalin, ainoastaan helposti saatavilla oleva hermoärsyke loi tarkoitusta päiviini. Kasvoin, ja opin erinäisiä asioita elämästä. Kuten sen, että riippumatta paikastasi sosiaalisessa hierarkiassa rahasi kyllä vaihdetaan mieluusti huumeisiin. Nykyisin näen korrelaation paossani peleihin ja fantasiakirjallisuuteen paossani euforiaan. Kukaan ei voi satuttaa sinua omassa maailmassasi. Edes kuolema, jonka sormet tunsit jo lapsuudessasi tuijottaessasi seinää koettaen mahduttaa 7-vuotiaan aivoihisi ajatusta kuolemastasi, äärettömästä tyhjyydestä jossa ei ole edes muistoa muistosta, joka tekee tyhjäksi kaiken mitä voisit ikinä saavuttaa. Kykenin puskemaan syrjemmälle tietoisuuden siitä, että elämä on tarkoitukseton farssi, mykkäelokuva tyhjyydestä.

Pikkuhiljaa sain kaveripiirin väkivaltaisista ja arvaamattomista henkilöistä, joiden paskaisilla sohvilla oli aina tilaa kaverille joka pystyi piripäissään paasaamaan tunteja metafyysisistä tai historiallisista aiheista, riippumatta siitä tajusiko niitä kukaan. Vuosia kului, ja yksityiskohtiin menemättä sain tarpeekseni. Aivan vitun tarpeekseni.

Asiaan mennäkseni, jos joku tätä avautumista tässä vaiheessa vielä selaa, olen nyt alle 30-v ja yli 20-v jätkä joka opiskelee muulla paikkakunnalla. Kaveripiiriä ei ole. Elämänilo on hakusessa. En käytä enää tosiaan mitään huumeita, mutta aivoni ovat aivan yhtä taipuvaisia yliajatteluun kuin pentunakin, nykyisin on vieläpä enemmän taakkaa alitajunnassa. Ikäväkseni tavaksi on muodostunut kuin huomaaamatta pieni tissuttelu. En juuri välitä itsestäni, minä ja alitajuntani olemme jonkinlaisessa epästabiilissa aselevossa. En luota itseeni. En usko, että kukaan voisi pitää minusta. Ei siis siitä maskistani jonka pingotan kasvoilleni hoitaakseni arkeni, vaan siitä joka olen. Minusta.

Olen se arkisen näköinen jätkä jonka ylitse katseesi menee ruokasalissa rekisteröimättä mitään. Olen se jätkä jonka kanssa small-talk ei lähtökohtaisesti kiinnosta, ja jos se yrittääkin niin seurauksena on lähinnä kankeaa muminaa ympäripyöreistä aiheista. Mun kanssa on ihan kiva vaihtaa pari sanaa silloiseen hetkeen relevanteista aiheista jos sattuu joutumaan työparikseni. Saatan jopa yllättää melko tarkkanäköisellä kommentilla jostain aiheesta joka sattuu sivuamaan hidastempoista ja kankeaa jutusteluamme. Mutta olen päivän päätteeksi se jätkä johon et tunne mitään suurempaa kiinnostusta ottaa osaksi arkeasi.

Voisin kai jatkaa tätä rönsyilevää humalaista paasausta pienen novellin verran, mutta luulempa että kysymykseni kiteytyy yhteen kysymykseen: Miten minusta tulisi se tyyppi jonka haluaisit arkeesi?