Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

Okeanidi17.7.2017 22:19
1/11
Olen omituisen aggressiivinen

Pitkästä aikaa päätin tulla uikuttamaan omasta itsestäni, saamattomuudestani ja raivokohtauksistani Demiin <3 Kyökkipsykologit, kuulkaa avunhuutoni!

En tajua mikä mua vaivaa. Mulla oli ihan hyvä lapsuus. Olin tietenkin neljälapsisen perheen 3. lapsi ja en saanut kovin paljoa yksilöllistä huomiota - vaikea selittää, mutta tietyllä tavalla koen, että mun identiteetti jäi lapsuus ja nuoruusajan jälkeen hyvin heikoksi. En koskaan ollut vain minä, olin aina osa kokonaisuutta, niputettu. En kokeillut nuorena erilaisia rooleja, pelkäsin, että muut näkevät lävitseni. Tuntui, että pitää olla mieliksi vanhemmille (vaikka olin tietenkin teini, joka otti varsin paljon yhteen vanhempien kanssa mutta muuten olin helppo lapsi) ja koulussa taas tuntui, että en saa erottua joukosta ja että sitä täytyy osoittaa, että tiedän kyllä paikkani enkä ole minkään arvoinen. Oli mulla kavereita mutta en ollut muuten kovin suosittu. Olen nyt siis 22-vuotias.

Olin pienenä kuitenkin varsinainen kiukkupussi. Suutuin ja loukkasin muita osuvasti. Maailma tuntui avoimelta. Sitten paras ystäväni hylkäsi minut ollessani 12-vuotias, se oli aika kova paikka. Jotain tapahtui, mutta olen jo käsitellyt asian. Olin kuitenkin siitä eteenpäin hyvin angstinen ja ympeämielinen pikku teini. Yläaseella minulla oli kuitenkin eräänlainen aggressio-ongelma. Sain joskus raivokohtauksia ystäviävi kohtaan ja esim. hakkasin ystävääni ympäri kehoa lyijykynällä, niin, että häneen jäi pieniä pistojälkiä ja haavoja. Tein niin yhteensä 3-4 kertaa, yksi kerta jäi etenkin mieleeni. Olin niin raivoissani, että kirjaimellisesti tärisin. Muutaman kerran myös löin muilla esineillä ja kerran annoin litsarin vain sen takia, että ystäväni yritti hellästi sipaista hiukset silmiltäni.


Tälläistä ongelmaa minulla ei siis ollut ennen yläastetta, vaikka olin tietenkin pienenä tapellut fyysisesti sisarusteni kanssa. Mutta en koskaan ystävieni. Käytökseni hävetti minua aina todella paljon ja soimasin luonnollisesti vihan laannuttua itseni todella paljon. Lopulta ysillä sain lopetettua nuo väkivaltaiset purkaukset sillä, että otin uskonnosta voimaa ja aloin rukoilla joka yö, luvaten Jumalalle, etten lyö enää ketään. Sain siitä moraalisen mielikuvituksen avulla apua ja lukioaika sujui hyvin, olin näin jälkeenpäin ajateltuna erittäin onnellinen ja kyllä minä sen silloinkin tiesin. Löin siis ystävääni viimeisen kerran 17-vuotiaana, kahden vuoden jälkeen muista purkauksista. Lukion jälkeen minusta tuli vähän liiankin säyseä. Alkoi tuntumaan siltä, etten enää osaa suuttua vaikka se olisikin ollut tarpeellista.

Lukion jälkeen pääsin heti yliopistoon ja muutin omilleni. Ensimmäinen vuosi meni ihan hyvin, vaikka minulla olikin vaikeuksia sopeutua uuteen elämään. Toisena vuotena kuitenkin olin hyvin alakuloinen, aloin eristäytymään ja menin YTHS:lle juttelemaan ongelmistani, jolloin kerroin ensimmäistä kertaa noista väkivaltaisista purkauksistani. Niitä ei kuitenkaan käyty sen enempää läpi ja minulle epäiltiin masennusta. Kävin juttelemassa sairaanhoitajalla, lääkäri määräsi minulle Brintellix -nimistä lääkettä, aloitin käymään jännitysryhmässä sosiaalisen ahdistuksen takia ja kävin viisi kertaa psykologilla. Lopetin kuitenkin lääkkeet nopeasti, samoin kuin lääkärillä käymisen ja psykologin luona sulkeuduin ja sanoin, etten tarvitse enää apua. Omasta mielestäni en ollut masentunut vaan ajattelin, että minulla oli eksistentiaalinen kriisi, sillä en kokenut elämääni opiskelupaikkakunnalla tai opiskelemaani alaa mieleiseksi.

Kuitenkin minusta tuntuu, että varsinaiset ongelmat alkoivat kunnolla muhia vasta tämän jälkeen. Aloin seurustelemaan miehen kanssa. Suhde oli kuitenkin täynnä riitoja, mustasukkaisuutta (miehen osalta), erilaisia luottamustestejä, ahdistusta, vetäytymistä jne. Minua ahdisti kosketus ja seksi. En tuntenut halua. Halusin läheisyyttä ja halusin, että mies menisi pois ja jättäisi minut rauhaan. Joskus olin varma riitomme jälkeen, että mies tulee ja murhaa minut. Mitään varsinaista syytä näille peloille ei ollut, ainoastaan se, että mies oli joskus sanonut, että "voisi tappaa minut, jos haluaisi" ja "häntä pelottaa, että hän tekee joskus jotain pahaa". Erosimme noin puolen vuoden kuluttua seurustelun aloittamisen jälkeen ja pelkäsin koko ajan, että mies suuttuu ja tappaa minut. Mutta ei, hän vain itki ja oli hyvin murtunut, samalla kun minä en voinut tehdä mitään muuta kuin tuijottaa lautasta edessäni, sillä en vain yksinkertaisesti enää tuntenut mitään. Sitä hän ihmetteli myöhemmin, että miten olen niin kylmä, tunteeton ja etäinen.

Jatkan seuraavassa viestissä DDD: