Cinnamoroll18.4.2018 14:16
1/2
Kun mikään ei kiinnosta

Ei ihan täysin tosi otsikko, mutta kuvaa aika hyvin omia fiiliksiä. Ja mun on vain pakko päästä purkamaan omia fiiliksiä jonnekin, kaverit ovat saaneet kuulla mun valitusta jo varmaan viikon putkeen, joten ei houkuttele enää niiden kanssa puhuminen mistään, mikä edes hipoo tätä aihetta.

Mulla on suunnilleen reilun vuoden verran mennyt vähän "huonommin" kuin ennen. Tää alkoi viime keväänä kun olin työharjoittelussa kauempana kotoa niin, että kävin vain vapaapäivinä synnyinkodissani. Olin tuolloin vielä alaikäinen, se kuitenkin jotakuta kiinnostaisi. Silloin mulla alkoi koulu vähän menemään alamäkeen, sillä jouduin tekemään paljon tehtäviä itsenäisesti, sillä en päässyt edes Skypen välityksellä tunneille mukaan.

Tuli syksy ja ylioppilaskirjoitukset lähestyivät. Mulla ei edelleenkään ollut motivaatiota, vaikka opiskelin enimmillään vain kolmea ainetta kerrallaan ja olin saanut ammatillisen puolen kondikseen. Ekat ylppärit ohi ja ne meni, noh, päin persettä suoraan sanottuna. Motivaatio kouluun alkoi siis laskemaan entisestään.
Tuli kevään ylppärit, jotka tuntuivat menneen vielä huonommin ja nyt keikun veitsenterällä sen suhteen, valmistunko ollenkaan - edes siihen ammattiin, koska se vaatisi myös kaikkien lukiopuolen opintojen suorittamista ja multa puuttuu pari tehtävää. Mun motivaatio vain on niin suossa kuin vain mahdollista.
Hain kyllä yhteishaussa kouluihin, mutta nyt alan epäilemään sitä, et onko mulla mitään mahdollisuuksia pärjätä missään. Viime viikolla taas aloitin kesätöissä ja paikka on kyllä aivan mahtava, mutta silti mun elämästä puuttuu se jokin motivoiva osa.

Mulla on tällä hetkellä vain yks motivoiva asia elämässä ja se on mun harrastus. Viime kevään aikana en päässyt harrastamaan kuin muutaman hassun kerran, joten jos mun motivaatio siihen joskus on ollut laskussa niin viimeisen vuoden aikana motivaatio harrastamiseen on vain kasvanut. Rakastan mun harrastusta ja harrastuskavereita enemmän kuin mitään ja unohdan silloin kaikki mun ongelmat. Ja tietysti kaveritkin on mulle tärkeitä, mut tuntuu siltä, etten osaa puhua niille niin, että ne ymmärtäis.

Tilannetta ei helpota se, että oon viimeisen kolmen päivänä saanut haukut porukoiltani (erityisesti äidiltäni) varsinkin mun koulunkäyntiin liittyen varmaan toistakymmentä kertaa. Lisäksi saan haukut mun harrastukseen liittyen, kuinka se on turhaa ja mun pitäis lopettaa se, vaikka se on oikeesti ainut asia mitä tällä hetkellä rakastan. Karkealla arviolla noin joka toinen päivä otetaan äitini kanssa yhteen ihan kunnolla, joskus jopa monta kertaa päivässä. Ainahan äiti on ollut todella opiskelukeskeinen, etenkin mun kohdallani, mutta viimeisen vuoden aikana tilanne on tuntunut leviävän kunnolla käsiin. Varmasti narsismin piirteitä, tiedän, mutta mitenpä sanoa asia, kun sua ei kuunnella pätkän vertaa. Mun mielipiteillä ei oo mitään painoarvoa tässä talossa, oon saanut kuulla selkeän mielipiteen mun kavereista aina, mun elämässsä on tainnut olla tasan kaks ihmistä, joista äidillä ei oo ollut mitään negatiivista sanottavaa.

Huoh, toivottavasti tää ei oo sekava ja edes joku jaksaa lukea. Mä en vaan tiiä jaksanko kuinka kauan tätä :(