Oma planeetta
Lasse9.5.2017 18:49
1/6
kirjotin pienen tekstin

siitä, millaista elämä on ollut ja on nykyään. todellisuutta harhojen kans, harhoja todellisuuden kanssa ja niin edelleen. en viittiny heittää tätä novelliosioon, koska tää ei ole mulle fiktiota.

"Olen Lynn, tai olin. Nykyään Lynn on osa tätä kaikkea. Hyvällä tavalla, oletan. En kuitenkaan voi olla varma. Välillä pelästyn häntä.

Herään yöllä äitini luota ja haen vettä. Kiivetässeni takaisin vuoteeseen näen siinä nukkuvan itseni. En ole varma, kuka se on. Lynn istuu nurkassa ja katsoo minuun. Hänen mielestään minun ei ole syytä pelätä, mutta silmään katsoessa näen järkytyksen. Se sama järkytys tarttuu minuun. Nukun yön lattialla. Aamulla en katso sängylle, mutta jotain puuttuu. Lynn on poissa, ainakin sen hetken. Ne hetket kuitenkin kasvavat, ja Lynn tuntuu haihtuvan päivä päivältä enemmän ilmaan.

Kymmenen on välillä hyvä, Yksitoista ei koskaan. Odotan bussia Orikedolla, ja niin odottaa myös Yksitoista. Hän ei koskaan nouse bussiin, vaan hyvästelee minut. Ensikerralla tavataan taas. Ensikertaa ei tule, enää en odota bussia. Yksitoista tulee postiluukusta kotiini pieninä määrinä. Ei ole pakko satuttaa.

Lynn oli kymmenenvuotias, kun näki Kymmenen ensimmäistä kertaa. Hän ei pelännyt tai pitänyt siitä, mutta Kymmenen vain kulki hiljaa hänen rinnallaan. Ja niin kulkee yhä. Hän ei pysy juoksevien tovereidensa perässä, mutta Kymmenen on valmiina kävelemään hänen kanssaan, hitaastikin. Lynn ei silti pidä Kymmentä ystävänään, eikä hän osaa sanoa, mitä Kymmenen ajattelee hänestä. Kymmenen on hiljainen.

Katson bussin ikkunasta ulos vain säikähtääkseni. Lynn odottaa myös bussia, mutta bussi ei pysähdy. Myöhemmin kuulen hänen äänensä. Kanssamatkustajat katsovat minua pitkään.

Jalkaani kutittaa. Nukahdan, herään, nukahdan ja herään samaan tunteeseen uudelleen vain huomatakseni kyseen olevan hyönteisistä. Niistä, joista lääkärit eivät olleet huolissaan. Kaivan itse hyönteiset pois ihoni alta. Se jää vain yritykseksi. Punaisia pisteitä valkoisella matolla kodissani. Kuivuessaan pisteet muuttuvat oranssiksi. Pelkään oranssia, käännän maton.

Kuka soitti ambulanssin? Sammutan suihkun, jotta kuulisin paremmin. Tulee hiljaista. Käynnistän suihkun, ja kuulen jälleen. Istun lattialle ja uskottelen, että sekoitan sireenien ja veden kohinan keskenään. Eilisen haavat mätivät ja aukeilevat, vesi muuttuu vaaleanpunaiseksi. Laastarien alla kuhisee.

Ovikello soi. En tahdo avata. Ovikello soi uudestaan. Näen yhden Heistä, seisomassa siinä samassa paikassa kuin aina ennenkin. Sama asento, samat vaatteet, sama uhka. En tahdo avata ovea, enkä avaa. Ovikellon huuto muuttuu staattiseksi, ja staattisuuden seasta erotan puhetta. En voi kuitenkaan kertoa puheesta, He järjestäisivät minulle lisää ongelmia. Avaan oven, mutta yksi Heistä on kadonnut. Kuulen hissin käyvän. Suljen oven. Seuraavana päivänä sama toistuu.

En pidä palohälyttimessä pattereita, etten kuulisi Kymmentä. Hän itkee ikävöiden Lynniä, en tahdo kuulla. Joskus Kymmenen on agressiivinen, ja pakottaa minut kuulemaan. En vieläkään osaa pelätä häntä niin paljoa, kuin ehkä pitäisi. Kymmenen ei juokse, enkä juokse minäkään.

Savuke on palanut, kun se polttaa sormia. Sytytän uuden. Ystäväni koputtaa ikkunaan ja esittää, ettei tiedä mistä puhun. Suljen parvekkeen oven ja istun maahan. Huomaan, kuinka He tuijottavat minua. Kuulen ystävieni äänet sisältä ulos. Jään parvekkelle, en tahdo pilata muiden iltaa.

Tämänhetkinen Yksi huomaa käytökseni ja kysyy, onko kaikki hyvin. Ei ole. Eräs ystävistäni niinsanotusti pakenee paikalta jättäen tavaransa ja roskansa asuntooni. Lähdemme Yhden kanssa päivystykseen, en ymmärrä miksi.

Kuulen diagnooseja, jotka eivät sovi minulle. Psykologini oli osittain samaa mieltä. Lääkemäärääni nostettiin päivystyksessä, päätän nostaa itse sitä lisää. Lynn on kadonnut. En muista kuulleeni sireenejä, kuten aiemmin suihkussa. Nukahdan ja herään vieraasta paikasta. En pysty puhumaan, enkä kävelemään. Kymmenen ei kävele. Äitini itkee.

En muista tapahtumien kulkua. Olen taas kotona Yhdentoista kiusattavana. En saisi ottaa lääkkeitäni, mutta otan silti. Minulla on ikävä Lynniä. Joskus, kun Kymmenen ei kuule, itken myös ikävää."