Mynthon43426.7.2018 20:47
1/1
Avautumista (pitkä)

En tiiä onko tää nyt oikea paikka ruveta näistä asioista avautumaan, mutta ei nyt ensihätään tule muutakaan mieleen, tärkeintä että saan vihdoinkin purkaa näitä pään sisältä. Valmistautukaa pitkään avautumiseen.

Ikää on sen 17v ja lukiossa aloitan 2. vuoden opiskelun pian. Vanhemmat eronnu ollessani ala-asteella 2-3. luokalla enkä oo koskaan oikein käsitelly sitä. Ajattelin aina että se vois olla pahin asia mitä vois tapahtua, se että vanhemmat eroo. Riitelyä oli jatkuvasti ja jouduin sitä sisarusten kanssa usein todistamaan. Aika vaan kului kun yhtäkkiä tajusin että äitini oli alkanut olemaan öitä isovanhempieni luona eli vanhemmillaan, en mä sitä silloin pienenä heti tajunnu mistä oli kyse. Tajusin asian varsinaisesti vasta kun koulussa kerrottuani että vanhemmat asuu ainakin väliaikaisesti erillään, kysyi luokkakaverini "mitäh onko sun vanhemmat eronnu" sillä hän tiesi että vanhempani ovat olleet yhdessä siihen asti. Jotenkin vasta sitten se asia muuttui mulle todeksi siinä kohtaa kun joku sanoi sen ääneen. No ei siinä, vanhemmat asu erillään kun äiti hankki ihan tosi läheltä pienen asunnon ja jäätiin sisarusten kanssa asumaan isän luo. Kävin äidin uudessa asunnossa ehkä kerran kunnes hän kertoi muuttaneensa hieman kauemmaks, ei tosin vieläkään pitkälle. Sanoi pysyvänsä meidän lasten elämässä aina vaikka asuukin muualla ja tietyllä tapaa pysyikin, nähtiin tosi usein.


Sitten päästään kohtaan josta olen edelleenkin aika katkera mun äidille vaikken sitä näytäkkään. Olin tosiaan n. 2-4 luokkalainen eli suhteellisen herkässä iässä kun eräänä päivänä oltiin lähdössä äidille yökylään. Isä sitten oli vähän ärsyyntynyt jostain ja pudotti yhtäkkiä ennen lähtöä jotakin äidin uuteen mieheen liittyvää, enkä siis ollut kuullut koko asiasta yhtään mitään. Olin aivan ihmeissäni mistä on kyse ja että miten on mahdollista että sisarukseni tietävät jostain uudesta miehestä jonka luona äiti asuu, mutta minä en tiennyt mitään. Olin niin vihainen ja oon vieläkin vähän vihainen ettei äiti kertonu mulle siitä asiasta yhtään mitään, vaan sain kuulla sen noin. Äiti oli ollu mulle kuitenkin lähin ihminen koko elämän ja olin silloin tosi kiintynyt, kuten lapset usein ovat omiin vanhempiinsa, mutta silti äiti oli mulle aina se läheisempi.

Jossakin kohtaa aloin tottua ajatukseen äidin uudesta miehestä ja tajusin ettei vanhemmat enää palaa yhteen. Aloin välttelemään äitiä enkä halunnu hänen luokseen enään yöksi. Pikkuhiljaa aloin pääsemään eroon siitä "äidinpoika" asetelmasta, koska olin pitkään niin vihainen että en ois halunnu olla äitini kanssa edes tekemisissä. Miettikää että olin silloin vaan ala-asteikäinen ja silti mietin omasta äidistäni niin...

Nykyäänkään en oo äidin kanssa enään niin läheinen kuin joskus ihan pienenä, koska oon tottunu asumaan isäni kanssa ja siihen etten nää äitiäni esim. viikkoon. Tietysti jos haluaisin nähdä niin näkisin muttei vaan kiinnosta. Kyllä se välillä jotain hyvää yötä viestejä pistelee ja kyselee kuulumisia.

En pysty myöskään oikein ottamaan äitini lupauksia enää todesta. Ei sillä että oisin materian perään mutta jo monta vuotta synttäreiden aikaan äiti on sanonu "saat lahjan sit vähän myöhemmin" enkä koskaan sitä oo saanu. Siis kyse ei niinkään ole huonosta taloudellisesta tilanteesta tai siitä että vaatisin jotain lahjaa, vaan siitä ettei sitä lahjaa tule vaikka luvataan, en voi luottaa.



Mua on myös aikanaan yläasteella koulukiusattu sairauden aiheuttaman poikkeavan ulkonäön takia. Pahinta siinä oli että kiusaaja oli vanha luokkalainen ja hänen uudet yläastekaverinsa. Asia eteni lopulta niin pitkälle että itellä oli ollu todella paska päivä ja se huutelu käytävällä taas alkoi. Mulla pimahti ja kävin kiinni vanhaan luokkalaiseeni ja siinä sit painittiin ja hakattiin toisiamme koulun käytävällä ihmisten edessä. Ei siitä nyt kovin pahoja vammoja tullu. Kukaan opettaja ei koskaan saanu tietää siitä (ihme ja kumma) ja mulla jäi siitä niin paska fiilis että kävin pyytämässä välitunnilla kiusaajalta anteeksi sitä, että olin käyny kiinni. Sanoin samalla myös että jos ei huutelu lopu niin kerron asiasta eteenpäin. Onnekseni eräs pari vuotta vanhempi joukkuekaverini tuli välitunnilla puolustamaan mua kun oli kuullu siitä tappelusta käytävällä. Oon ikuisesti kiitollinen sille siitä koska kiusaaminen loppu ku seinään ku hän vähän kovisteli näitä huutelijoita. Sairaus hoidettiin pari vuotta sitten pois leikkauksella ja nykyään ulkonäköni ei herätä huomiota. Oon silti vieläkin vähän katkera etten koskaan kuullu anteeksipyyntöä mua kiusanneilta. Oltiin ysillä samassa valinnaisaineessa tän yhden jätkän kaa ja se oli ihan kuin mitään ei ois koskaan tapahtunu, koitti kaveerata varmaan siks ettei sillä ollu ketään muutakaan tuttua siinä ryhmässä. Myös nyt lukiossa on muutama sellainen tyyppi joiden tiedän puhuneen musta paskaa aikoinaan seläntakana. Edelleen välttelen näitä ihmisiä ja ne vähän kuvottaa mua.


Nykyään välit äitiin on ihan neutraalit. Ei nähdä kovin usein ihan vain koska en jaksa käydä siellä ja muutenkaan äiti ei oo niin läheinen mulle enää mitä joskus on ollu. Tässä nyt ei ollu varsinaista pointtia mutta halusin vihdoin vähän jakaa tätä lastia täältä päästä. Oon mielestäni ihan tasapainoinen ihminen nykyään kaikesta huolimatta. Jos jaksoit lukea tänne asti niin hienoa, kuhan avauduin.