Oma planeetta
zaaga2.5.2018 16:40
1/2
Ahdistus?

Morjens! Täällä kyselee mielipiteitä, apua ja vertaistukea lähes 15-vuotias naispuolinen henkilö.

Olen jo pitkään - itseasiassa niin kauan kuin voin muistaa - paininut saman asian kanssa. Sosiaaliset tilanteet saavat vatsaan epämukavia perhosia, kädet hikoamaan ja pakkoliikkeitä, kuten huulten repimistä, naksuttelua ja yleistä käsien räpellystä.

Jos joku vähänkin uudempi tai epätutumpi henkilö ehdottaa tapaamista, automaattinen reaktio aivoissa on "EI. Tuon kanssa en lähde mihinkään, siitä tulee liian kiusallista!" vaikka kuitenkin syvällä mielen perukoilla tiedän haluavani mennä ja nähdä kyseistä henkilöä. Lopulta saan aikaan vain epämääräisiä tekosyitä asian kiertämiseen, ja näin olen saanut aikaan sen, että en tuo yhtään uusia ihmisiä elämääni.

Ajattelen liikaa, mietin mitä jos mokaan, mitä jos en keksi sanottavaa, mitä jos jotain muuta outoa tapahtuu. En voi lopettaa näitä ajatuksia, vaan ne pyörivät mielessä etenkin keskellä yötä, kun tekisi mieli jo nukahtaa. Liian ajattelun miettiminen vain lisää vettä myllyyn, ja hermoilen elämää useita tunteja putkeen tihrustaen epätoivoisesti itkua.

Asia rajoittaa näin elämääni suurelta osin, kun kaupassa käyminenkin tuntuu kamalalta haasteelta, sillä MITÄ JOS siellä sattuukin olemaan joku tuttu, tai ylipäätään hirveästi ihmisiä. Etenkin ruuhka-aikaan en siedä kaupassa olemista, saatan lähteä matkaan ostamaan suklaalevyä ja tulla takaisin sipsipussin kanssa vain, koska suklaahyllyllä sattui olemaan ihmisiä - niinpä panikoin ja nappaan käsiini ensimmäisen asian mitä löydän ja kiidän kassalle.

Voisin nostaa tähän tämänhetkisen suurimman '
ahdistuksen aiheeni.
Olen jutellut Snapchatin välityksellä erään yhdeksäsluokkalaisen (minua vuotta vanhemman siis) pojan kanssa noin 3 viikon ajan. Emme ole koskaan jutelluut kasvotusten, vaikka koulussa joskus saatamme toisemme nähdäkin. Kyseinen poika ehdottaa tapaamista tuon tuosta, sanoo haluavansa nähdä, mutta en saa aikaiseksi ottaa itseäni niskasta kiinni ja mennä. Se ärsyttää minua suunnattomasti! Haluaisin kyllä tutustua tähän poikaan paremmin, enkä meistä tulisi hyviäkin kavereita. Silti joka päivä kieltäydyn erilaisten tekosyiden kera tapaamisesta hänen kanssaan. Olen pohtinut, että ehkä tilannetta lieventäisi, jos ottaisin jonkun hyvistä ystävistäni tueksi, mutta tuntuu että se tekisi tilanteesta vain epämukavampaa - eihän poika halua ystäviäni tavata.

Jos joku jaksoi lukea romaanini ja vielä kommentoida asiaa, syvimmät arvostukset teille!