Onko teillä ketään itsetuhoisuuteen taipuvia ystäviä ja miten toimitte heidän kanssaan? Oon tullu siihen pisteeseen että kysyn täältä neuvoa, uskon että monilla on ollut samanlaisia kokemuksia elämässään.

Mulla on siis todella läheinen ystävä jonka kanssa ollaan tunnettu ihan lapsuudesta asti ja ollaan tänä aikana mielestäni kasvettu aika erilleen. Tämä ystävä kärsii koko ajan kaiken maailman epäonnisuuksista, kuten sairauksista, huonoista ihmissuhteista ja masennuksesta joka on johtanut hänellä aika itsetuhoiseen käytökseen (joka on tietysti täysin ymmärrettävää). Hän on näistä syistä henkisesti todella epävakaa ja stressi purkautuu usein itseeni ja ystävän poikaystävään tai kehen milloinkin ihan olemattomista syistä. Tämä henkilö muuttaa mieltään kaikesta koko ajan muttei oikeestaan suostu kohtaamaan omia ongelmiaan vaan yrittää ohittaa ne.

Musta tuntuu usein, että joudun jatkuvasti myötäilemään häntä ja yritän koko ajan tukea kaikkea mitä hän tekee vaikka en asian kanssa olisi samaa mieltä. Kaikki vapaa-aika kuluu siihen, että pelkään hänen puolestaan ja yritän tehdä mitä tahansa jotta hän ei suuttuisi tai turhaantuisi. Yritän auttaa ja olla tukena tarvittaessa mutta tilanne on menny siihen etten enää uskalla luottaa kaveriini missään, hänen kanssaam on mahdotonta tehdä mitään sen kummempia suunnitelmia kun ne päättyvät aina siihen kun jokin pieni juttu saa hänen turhautuneisuutensa purkautumaan. Sama kaava toistuu vuodesta toiseen ja joudun joka kerta kantamaan vastuun hänestä, sillä hänellä ei ole muita jotka jaksaisivat yrittää. Nyt hänellä loppui suhde jälleen kerran saman poikaystävän kanssa joten oon taas yksin asian kanssa.

Koko juttu kuormittaa mua niin paljon. Oon yrittänyt olla tukena ja lohduttaa ja auttaa mutta en tiiä miten paljon voin huolehtia hänen ongelmistaan. Hän on niin itsepäinen ja epävakaa ettei mun taidot ja jaksaminen enää riitä hänen sotkujensa selvittämiseen. Varsinkin kun joudun ite usein olemaan se kohde johon sitä stressiä puretaan kun yritän välittää. Meillä on pitkä yhteinen historia mut ollaan koko olemukseltamme niin erilaisia nykyään että musta tuntuu että ainoa asia mikä pitää koko kaveruussuhdetta kasassa on hänen ongelmansa.

Oon alkanut lähiaikoina miettimään että pitäiskö mun oottaa että tää jatkuu samanlaisena vai mitä teen? Oonko ihan hirveä kun aattelen näin? Apua,neuvoja? Ammattimaisia mielenterveyspalveluita voi olla turha harkita... Onko kellään samanlaisia kokemuksia ennaltaan tai tälläkin hetkellä?