Miten hyväksytään se, että joutuu viettää loppuelämänsä yksin? Jos nyt totta puhutaan ja tähdet antavat armoa niin en usko että elän paljoa parikymppisestä eteenpäin. Mutta miten edes muutaman vuoden jaksaa sillä tiedolla, etten koskaan kelpaa kellekään edes kaveriksi? Ei mun toisaalta pitäis tarvita kavereita koska en mä jaksa nykyisiäkään koskaan tavata. Kumma että jaksavat enää mun roikkumista.