Jubilee30.4.2017 16:59
1/3
Vielä nimetön novelli tai joku sentapainen

Lokit nauravat, en edes tiedä voiko niin sanoa, jos kyseiset eivät ole naurulokkeja. Askeleeni piiskaavat viatonta asfalttia, kengät, kuten jalkanikin, vetelevät viimeisiään. Juomapullo, miten osaatkin unohtua kotiin juuri oikeaan aikaan.

Pysähdyn katsomaan rantaa, basaarilla juokseminen ja aaltojen kuohunnan taustamusiikkina käyttäminen oli hyvä ajatus. Katseeni osuu kioskiin, siihen, josta ostimme jäätelöä isän kanssa, kun olin viiden. Nyt se on rapistuneempi, mutta silti yhtä vankasti hiekkaan hautautunut. Se on melkein kuin ennenkin, ranta kokonaisuudessaan.

Istuudun laiturille. Lopulta päädyn makaamaan auringon lämmittämille, rosoisille ja hiukan kosteille lankuille. Lepuutan kehoani auringonpaisteessa, kuin se toisi minulle energiaa juosta kotiin asti.

Kierähdän vatsalleni ja tirkistelen siristettyjen silmieni välistä. Ajatukset vilisevät päässäni nopeammin, kuin pikajunat suhahtelevat ohi käytöstä poistetulla juna-asemalla. En saa yhdestäkään kiinni, että voisin edes lukea, minne se on matkalla.

Pidän siitä, kun hänen katseensa osuu minuun, edes sadasosasekunniksi. Se ei ehkä ole maailman ihailevin katse, mutta kuitenkin, hän ei inhoa minua niin, että kääntäisi katseensa huomatessaan, ettei vilkaissutkaan Tessaa.

Joskus toivon, että olisin kuin Tessa. Kaunis, suosittu, lahjakas kaikessa, urheilullinen, rohkea.. Minun ystäväni, ne vähäisetkin, ovat ehkä aitoja. Mutta Tessalla on kaikki muu. Tessalla on Elias.

Tessa oli ystäväni. Paras sellainen. Silloin ainakin. Kerroimme toisillemme salaisuutemme, nekin, joita muut eivät jakaneet kuin päiväkirjoilleen. Supisimme hiljaa peiton alla. Kesä ennen seiskaa oli loppumaisillaan. Jaoimme salaisuudet lapuille. Emme halunneet että kukaan kuulee niitä.
"Seinilläkin on korvat", Tessa sanoi.

Kirjoitin lapulle, sille joka oli täynnä kymmeniä reikiä, sänky ei nimittäin ollut paras mahdollinen alusta, ihastukseni nimen. Elias. Tessa hymyili minulle kuin ei mitään. Seuraavana päivänä hän lähti aikaisin. Eikä tullut takaisin.

Meidän oli määrä mennä yläasteelle yhdessä. Minä menin yksin. Luulin aluksi, että Tessakin meni. Ei meillä ollut muita. Hän oli Ingridin kanssa. Nojasivat kaappeihinsa kuin vanhatkin tekijät. Tuijottivat ja tirskuivat. Saivat minut tuntemaan, että kaikki, mitä tein ja miltä näytin, oli väärin.

Minä luin kirjoja. Luen edelleen. Äiti on koonnut minulle pienen kirjaston isän vanhaan työhuoneeseen.

"Amelie kulta", hän silittää takkuista oranssihkohtavaa kuontaloani. Kääntelen sivuja. Luen satunnaisia sanoja. Muodostan niistä virkkeitä. Äiti nauraa ja minä nauran, kun tiedän, että hän rakastaa kuunnella hullunkurisia lauseitani.

Isä lähti, kun olin viiden. Tänään hän tuli takaisin. Sama vanha ei tullut, isä tuli muuttuneena, mukanaan hän toi kaiken uuden.


-


Lumimyrsky -novellin kirjoittaja ilmoittautuu. Se novelli ei pitkälle pötkinyt, omastakaan puolesta..

Nyt mulla ois uus novelli, saa nähdä, mitä tästä tulee.

Pakko sanoa, huomaan, että muoto liikkuu preesensin ja imperfektin välillä, mutta omasta mielestä kuulosti suhtkoht luonnolliselta, mutta, jos joku tietää, onko tuo kieliopillisesti oikein (tuskimpa vain).

Olen valmis ottamaan vastaan rakentavaa palautetta, niin hyvää kuin huonoakin, mielellään kehittyisin niiden pohjalta.

Hauskaa vappua, stay safe! :)