kaatopaikkaguy26.5.2017 20:30
1/2
Uneton

Tietänet tunteen yömyöhällä, kun uni ei ota tullakseen. Parhaassa tapauksessa aamusi tulee sanelemanasi, ei herätyskellosi käskystä. Silloin sen kuin pyörit. Lakanat eivät pane pahakseen.
Entäpä yö keskellä viikkoa, kun tikitys aamua kohden yöpöydälläsi muistuttaa alati lähenevää uhkaa? Kuinka voi ihminen olla kokonainen, juosta ulkona kaiken kansan joukossa vailla silmäntäyttäkään unta?
Hajallaan hän silloin on.

Tiedätkö tunteen, kun on haudanhiljaista, vaikka kukaan ei ole kuollut? Vain kiiluvat silmäsi etsien pimeässä kohdetta, johon tarkentaa väsyneen katseen. Mitään ei näy, vaikka kuinka kuvittelet niin.

Yö seuraa toistaan, vain päivien jatkuva valheiden ketju kulkee niiden välillä. Välitin siitä joskus.
Välitän tätä nykyä yhä vain öistä, enemmän kuin kenestäkään. Majesteettinen, metsän taakse laskeva aurinko. Tieto pimeästä, joka sitä vääjäämättä seuraa. Päivän ei luulisi valkenevan.

On ihanaa olla öisin sekaisin. Silloin se on jotenkin normaalia. Yöllä meissä herää uusi puoli, se sama, jonka kanssa vartuimme ja jonka opimme piilottamaan päivänvalolta. Pahaa se ei tee. Ei, vaikka uskottelet itsellesi niin.
Ulkona ilma on raikasta. Puhdasta, jollakin tavoin. Sen luulisi selkeyttävän mieltä, mutta ajatukset saostuvat entisestään; mietin pyörivää hiekkaa paljaiden jalkojen alla, sitä, miten jokainen kide elää ja kärsii.
Monikohan yö on kulunut nukkumatta?

Aamukin alkaa jo sarastaa.
Silti istun. Jonkin sortin kivellä. En tunne tärinää katseessani, en askelteni huojuvaa kulkua, kaikki tuntuu normaalilta. Tunnen kuvittelevani, vaikka tiedän kaiken olevan totta.

Aurinko nousee. Tai laskee. Eiköhän se laske. Pelkään lopun tuloa, ellei sitä seuraa alku – yö on turva illan ja aamun välillä. Se ei ole lupaus auringonnoususta. Se on pelkkää hourailua. Kun yö ei taivu, et häivy pois.

Miksen tarkenna katsettani? Koska kuvasi värisee verkkokalvoillani. Miksi en hallitse liikkeitäni?
Koska tunnen yhä kätesi olkapäilläni. En halua sen karisevan pois.
Miksen katso aurinkoon? Koska sinut vei yö, joka venyi ja on päättymätön, ettei huominen koskaan tule.

Asetun poikkiteloin auringon eteen. Vaadin sitä kirkuen olemaan aloillaan – älä tule ylös! Pysy siellä, mihin olet vajonnut.

Miksen sitten nuku? Anna päivänvalon tulla.
Koska sinäkään et herää.
Niin kauan kuin valvon, on mahdollisuus, että herätessäni kaikki olikin vain unta.

Katson. Väreilevä aurinko roikkuu horisontissa, kuin väsynyt, verestävä silmä. Aamu tuli.