Viihde
kaatopaikkaguy17.6.2017 19:41
1/2
Supernova-Susanna

Suski oli kaikista mun tuntemistani sekopäisin ihminen.
Mä tapasin sen seiskalla, enkä aluks pitänyt sitä oikein minään. Se oli vaan yks tytöistä, eikä erottunut mitenkään, se piti hiuksiaan tavallisella tavalla. Sillä oli vähäsen meikkiä, muttei se silti ollut oikein minkään näköinen. Koulussa se osasi, kun kysyttiin, muttei juuri viittaillut.

Joskus kasiluokan puolivälin tienoilla joku Täydellisyyden Kärpänen leijaili katonrajasta suoraan Suskin tavanomaiselle pulpetille ja näykkäisi terävillä hampaillaan sen kaulalle mojovan pureman.

Olisitte nähneet, miten se tuli kouluun.
Suskin hiukset oli kietoutuneet liimatun tiukalle, hohtavanruskeelle, korkeana heiluvalle poninhännälle. Sen siro leuka kohosi senttejä, sen koko selkä piteni roimasti parantuneen ryhdin myötä. Ei se yhdessä yössä muuttunu, mutta sinä päivänä mä hierasin silmiäni ja ihmettelin, mitä tälle tytölle oli tapahtunut.

Suski raahasi reppunsa mukana jotakin treenikamoja, mä en kuollaksenikaan muista, mitä se harrasti. Mutta se otti sen tosissaan, siitä mä menen kyllä takuuseen. Joka ikinen päivä se kiirehti bussiasemalle, useimmiten pikakahvi kädessänsä ja tuijotti tuimana eteensä.

Koulussa sen käsi kohosi kattoon melkein joka kysymyksen jälkeen. Joka aineessa, joka päivä. Jouluna se tuuletti todistustaan ilmassa, ties montako kymppiä sai. Sen kasvot kapeni, sen hymy leveni, ja mitä ikinä se duunasikaan päivät pitkät, siitä näki, että se pärjäsi.

Oli kuin yläasteen aikana Suski ois pukenut selkäänsä sankarin viitan, jolla se lenteli auringon yllä ja oli oman elämänsä superstara. Silloin mä opin, mitä on itseluottamuksen voima. Miten paljon saa aikaan se ihmisen intohimo, palo johonkin asiaan, oma sisäinen aurinkovoimala. Suski paahtoi ja loisti täysillä, se sulatti kaikki, jotka sen tappiinsa treenattua kroppaa ja kiiltävinä heiluvia hiuksia erehtyi katselemaan. Mä sulin itsekin sitä tuijotellessani.

Mä en tiedä, mikä ihmeen onnenkantamoinen oli se pikku tulikärpänen, jonka kuiskuttelujen yllyttämänä mä uskalsin mennä juttelemaan sille. Ei Suski ollut pelottava, sehän oli aina niin mukava kaikille. Yks päivä se sitoi lenkkareitaan penkillä matkalla varmaan bussiasemalle, kun mä kasuaalisti käppäilin sen luo. Kyselin vähän niitä näitä, perus mitäkuuluuta. Se katto mua hämillänsä ja puhkes äkkiä hymyyn.
Se katse. Silmistä se näki, miljoona wattia silkkaa elämänpaloa. Mä halusin koko sen roihun omakseni. Ja sain.

Kaks vuotta, ja se valo sammu Suskin silmistä ja vähitellen hiipui myös mun liekki Suskia kohtaan. Se oli kovilla. Se ei vaan jaksanu enää, ei kai, kun se eli neljässä vuodessa noin viidentoista ihmisen elämän – liian lujaa, liian täysillä. Se meni kotiin jalat täristen, laitto väsyneitä viestejä whatsappiin ja puhui välillä jotain ihan sekavia, oli itkun partaalla. Mä vaan luulin, että sellasta se on, kunnes kerran olin kattoo joitain sen kisoja.

Suski ei pelannu, se istu vaihtopenkillä. Koko matsin. Jostain mä kuulin, että niin se oli istunu kaikki kauden pelit. Joukkuekaverit sano, että se oli ihan paska, oli aina ollu. Mä olin niin järkyttynyt, etten saanu silmiäni irti Suskista, vaikka istuin varmaan kymmenen penkkiriviä korkeemmalla. Siellä se kyhjötti viltteinensä, ja näytti vaan niin pieneltä ja hauraalta.

Sillä oli tuhatkertainen moti ja koko elämänsä edestä annettavaa, mutta toisilla oli keskimäärin kuusi vuotta etumatkaa. Suski oli saanu kipinänsä hiukkasen liian myöhään. Sen asennetta ihailtiin, mutta seläntakana pyöriteltiin silmiä, koska tyttörukka oli pikkusen toivoton tapaus. Kaikki sano, että olis parempi, jos se lopettais, ja sen se lopulta tekikin. Äkkiä, tosta vaan, kuin ois laastarin repäissyt irti. Samoihin aikoihin loppu myös meidän seurustelu. Suski laihtui ja pysytteli kotonaan, se oli pelkkä varjo entisestään.

Mä törmäsin Suskiin sattumalta, tai pikemminkin puheisiin siitä. Se oli kuulemma edistyny opinnoissaan ja löytäny kivan kesäduunin. Oli outoa nähdä se siinä, sekunteja kestävällä snapchat-videolla. Jotain se heilu, leikki lasten kanssa, ne selkeesti rakasti sitä. Vaikkei se ollu niin tikissä, kesämekkosillaan, sen olemus oli niin erilainen. Osaks semmonen seiskaluokkalainen, avoimena elämälle ja jotenkin rennolla tavalla vapaa. Mut silti, jokin siinä muistutti siitä Suskista, jonka mä opin tuntemaan, sitä, jota kukaan ei voi ikinä nujertaa. Sen näki sen silmistä.
Vaikkei sen kaapit notkuneet mitaleja, vaikkei se pitänyt Oscar-puheita, mulle tuli tunne, että sillä on vielä paljon annettavaa.