Unicorn928.7.2018 17:45
1/2
Sinä lähdit

Kukaan ei huomannut, kuinka seisot kentän laidalla, katsoen tyhjyyteen. Meidän kaikkien olisi pitänyt huomata kyyneleesi kasvoillasi. Mutta sen sijaan nautimme siitä ylemmyyden tunteesta, siitä että olemme parempia kuin sinä. Olemme suositumpia, kauniimpia ja menestyneempiä kuin sinä. Olemme parempia. Parhaita. Tai niin me luulimme. Luulimme ettei sinulla olisi merkitystä, emme välittäneet siitä, että naurumme selkäsi takana saattaisi satuttaa sinua. Tahdoimme olla maailman valtiaita ja se suuruuden tunne mitä saimmekaan siitä, että saimme sinut itkemään, olimme voittamattomia.

”Luuletko sä vitun huora, että susta tulee ikinä mitään, tappaisit ittes!!!” Nauroimme sinulle, ja sinun kömpelölle vaatetuksellesi. Rikkirevitty musta rock-henkinen t-paitasi sekä goottikaupasta ostetut rokkihousut ja aivan liian mustaksi rajatut silmäsi tekivät sinusta niin naurettavan näköisen. Katseesi oli tyhjä ja yhtä synkkä kuin olemuksesi. Meidän iloitessa voitostamme, sinä juoksit kyyneleet silmissä, pois luotamme. Ehkä toivoit, että löytäisit jostain helpotuksen. Tuskin saat, me emme jätä sinua rauhaan.



”Pelkäätkö kuolla,
vai ehkä sittenkin elää.
Onko sinusta taistelemaan,
vai luvutatko”

Sinä päivänä koko luokan valtasi syvä hiljaisuus, kukaan ei sanonut mitään. Jopa me, maailman valtiaat, olimme hiljaa. Ehkä emme sittenkään omista tätä maailmaa, ehkä emme sittenkään olleet parempia kuin sinä. Olemmeko sittenkään niin hyviä ihmisiä, kuin annamme muiden ymmärtää, olemmeko sittenkään kenenkään yläpuolella. Miten emme ymmärtäneet, miten se satuttaa, sanat. Tiesimme, miten rikki olet. Halusimme rikkoa enemmän. Halusimme murtaa sinut, ajattelematta mitä siitä seuraa. Tiesimme miten satuttaa, olisi pitänyt muistaa miten välittää, miten korjata ja auttaa.

”Tunnen, kuinka kipu säteilee,
pitkin kehoani.
Sätkynukke,
sätki, sätki,
Katoan, syvälle”

Syvät symmetriset viillot käsissäsi, kertoivat enemmän kuin kaikki sanat yhteensä. Mutta emme välittäneet siitä. Halusimme murskata sinut. ”Pitäähän sitä edes kerran illassa vetää ranteet auki!”. Näimme tuskasi, sen kivun, jota hengitit joka solullasi. Ja silti tahdoimme rikkoa sinut. Miksi? Kuvittelimme olevamme kaiken yläpuolella. Kunnes oli liian myöhäistä, muuttua.

”Katoa syvälle,
unohdu sinne.
Älä uppoa,
tai unohdat,
kuka olet”



Sinä katosit, sinua ei enää ollut. Lähdit pois, koska nautimme siitä, että sinuun sattui. Pelkäsimme liikaa olla oikeasti parempia. Pelkäsimme liikaa välittääksemme. Siksi sinä katosit, ja jätit syvän hiljaisuuden koko koulumme ylle. Enää ei ollut sanoja, ei pahoja sanoja sinusta, tai kenestäkään. Sanat loppuivat, kun sinä katosit.