deteste20.5.2017 13:03
1/9
Seitsemän päivää kuolemaan ~

Seitsemän päivää kuolemaan ~

Kun aloitat tätä tarinaa lukemaan, päähenkilö on maannut useamman tunnin sydän pysähtyneenä lääkkeiden yliannostuksen takia. Tarinallani en ihannoi itsemurhaa vaan haluan jakaa teille, kuinka pienet ja teistä ehkä mitättömiltä tuntuvat asiat saattaa kolahtaa herkempään ihmiseen kovempaa kuin voitte ikinä kuvitellakaan. Kun ihminen ajautuu tarpeeksi syvälle umpikujaan, sieltä ei välttämättä ole muuta vaihtoehtoa poistua kuin kuolemalla.

Palataanpa siis maanantaihin ja edetään siitä sitten päivä päivältä sunnuntaihin.

MAANATAI ~

Maya naputteli kärsimättömänä koulun käytävällä sormillaan lattiaa ja vilkuili kärsimättömänä seinällä tikittävään kelloon - 9.01. Oppilaita alkoi hävitä toisiin luokkiin, mutta hänen luokkansa äidinkielen opettaja oli melkein aina myöhässä ja he saivat aina odotella häntä.

Yhtäkkiä nurkan takaa alkoi kuulua ärsyttävää avainkaulanauhan kilinää, joka tarkoitti että hänen opettajansa olisi tulossa. Vaaleatukkainen opettaja käveli tekopirteä hymy kasvoillaan avaamaan luokan ovea ja päästäen kovaääniset oppilaat luokkaan.

Luokassa ei ollut valmiiksi päätettyjä paikkoja vaan kaikki saivat mennä juuri sinne minne halusivat ja yleensä parhaat paikat vietiin heti.
Siispä Maya tyytyi oven vieressä olevaan eturivin pulpettiin, jota kukaan muu ei ikinä huolinut. Kaikki halusivat aina takarivistöön.

Kaikki alkoivat tonkia repuistaan ja laukuistaan kirjaa, jota piti lukea kotona mutta Mayasta tuntui vahvasti siltä, että hän oli ainoa, joka oli sen kotiläksyn tehnyt - ei muita kiinnostunut koulu laisinkaan.

”Uskoakseni olette lukeneet luvut 1-10, joten tänään tarkastellaan seuraavia lukuja yhdessä. Luetaan ensin ääneen ja sitten analysoidaan”, opettaja ohjeisti.

Ruskeatukkaisen Mayan kädet alkoivat hikoilla ja täristä. Hän vihasi olla äänessä. Hänellä oli ahdistuneisuushäiriö, jonka takia hän ei pystynyt olemaan millään tavalla huomion keskipisteenä. Esiintymiset ja ääneen lukemiset olivat pahimmat, pahimmissa tapauksissa hän on saanut niissä pahan paniikkikohtauksen joista on seurannut pyörtyminen.

Lukeminen aloitettiin Mayan rivistön takaa. Luku kerrallaan lukuvuoro siirtyi lähemmäs Mayaa. Kun hänen takanaan oleva tyttö luki lukua, Maya luuli kuolevansa kohtaukseen - hänen kehonsa tärisi ja hänen oli vaikea hengittää. Hän yritti mielessään lukea hitaasti seuraavaa kappaletta että osaisi varmasti lukea sen. Sydän hakkasi niin kovaa että tuntui siltä, että se repiytyisi ulos rinnasta.

Kun takana oleva oppilas lopetti lukemisen, Maya oli aloittamassa lukemista, mutta opettaja keskeytti sanomalla: ”Odotas hetki Maya. Analysoisitko vähän mistä äskeisissä luvuissa puhuttiin?”

Maya meni paniikkiin, sillä ei ollut kuunnellut yhtään mitään panikoimisen takia. Hänellä ei ollut mielessään yhtään mitään mitä voisi sanoa, joten mutisi hiljaa ettei tietäisi.
”Kuuntelitko yhtään mitään?” opettaja tivasi ja saman tien koko muu luokka parahti kovaääniseen nauruun.

Tyttö tunsi olonsa tosi epämukavaksi ja oli vain hiljaa. Opettaja kysyi analysointikysymyksen seuraavana jonossa olevalta, mutta Maya kuuli kuinka takarivistössä ilkuttiin ja naurettiin hänelle. Mayan silmät nauliintuivat pulpettiin raapustettuihin kuvioihin, joita hän tuijotti vaisuna koko lopputunnin.

Tunti loppui ja oppilaat kiiruhtivat ulos luokasta. Maya meni viimeisten joukossa ja pysytteli muutenkin aina erossa muista hänen luokkalaisistaan. Yhtäkkiä hänen takaansa kuului: ”Hei intiaani, kannattaisko palata niihi muinaisiin aikoihin kun tänne sä et todellakaan kuulu, typerys.”

Maya yritti olla kuuntelematta. Tottakai sanat satuttivat häntä pahasti ja varsinkin kun niitä sai kestää joka ikinen päivä, kun hän oli koulussa.


Koulupäivä kului hitaasti. Jokainen tunti meni sen miettimiseen, että milloin pääsisi kotiin. Viimein tuli se aika kun viimeinen tunti loppui ja hän pakkasi kaikki tavaransa nopeasti reppuunsa, jonka heitti oikealle olalleen ja melkein juoksi pois luokasta. Hän meni lähimmästä ulko-ovesta ulos ja lähti kävelemään tuttua kotimatkareittiään.

Hän kuuli takaataan poikaryhmän ääniä, jotka huutelivat intiaaneihin liittyviä vitsejä, viitaten tietyysti hänen Maya -nimeensä. Ruskeahiuksinen tyttö yritti blokata äänet mutta hän pystyi kuulemaan, kuinka äänet lähestyivät eli pojat olivat kiihdyttäneet vauhtiaan.

Tyttö alkoi nopeentaa myös omia askeliaan, hänen kotiinsa oli vielä noin 400metriä. Yhtäkkiä pojat olivat ihan hänen kannoillaan. ”Me tullaan tsekkaa millainen intiaaniluola sun kämppäs on. Onkohan sun isäs joku nisti kun sä tolta näytät? Varmaan itekki ain iha aineis kun et ikinä tajuu mistää mitään!”

Maya kiihdytti juoksuun heti kun näki talonsa. Hän kaivoi juoksiessaan jo takkinsa taskusta avaimia, jotka työnsi heti ovella avaimenreikään. Hän näki sivusilmällä kuinka pojat kävelivät hänen taloaan kohti nauraen ja osoitellen.

Tyttö paiskasi oven kiinni perässään ja peruutti peloissaan seinää vasten, jota vasten liukui istumaan lattialle ja alkoi nyyhkyttämään.

Hänen luokkalaisensa hakkasivat ovea ja kurkkivat eri ikkunoista sisään huudellen että vielä he sisälle pääsisivät joku päivä - sitähän Maya pelkäsikin.

--

Kommentoikaa jos haluatte jatkoo.