Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

NoOneElse15.6.2017 11:36
1/48
Salataan se

Heippa, oon 17-vuotias tyttö, ja aloin kirjottaan keväällä tällasta jonkun verran omiin kokemuksiin ja tositapahtumiin perustuvaa novellia.


Puhelimeni värähtää pöydällä. Vilkaisen kelloa, se näyttää lähes yhtä. Olen väsynyt, ja huoneessani on hämärää, koska laskevan auringon kajo ei enää yltä sisälle pimennysverhojen välistä. Katsahdan puhelimeeni ja hymähdin, saan varmaan sadannen viestin Anttonilta snäpissä. En jaksa liikuttaa kättäni, jotta voisin katsoa mistä nyt on kysymys, tyydyn vain miettimään häntä. Kai meillä oli joskus jotain säätöä, mutta Antton oli liian kiireinen ja ujo edistääkseen välejämme. Puhuimme kuukausia kaikesta, ja sain hänet todella avautumaan, sitten tapahtui jotain mystistä ja välimme kylmenivät. Minä tiedän mitä välillämme tapahtui, ja myös Antton tietää. Kuin sanattomasti sovimme, ettemme voi kertoa siitä muille. Viestejä tulee vielä muutama lisää, mutta tuskin edes tajuan sitä, koska olen jo lähes umpiunessa.

Herään aamulla roska-auton kolinaan. Suurempia miettimättä nousen ylös ja menen vessaan pesemään kasvoni. Silmieni alla on varjot öisen valvomisen takia, ja hiukset ovat vähän pörrössä. Ei se haittaa, nyt on kesä. Käyn syömässä aamupalan terassilla auringonpaisteessa. Lopulta palaan huoneeseeni, ja kuulen puhelimeni värisevän yöpöydällä. Nostan puhelimen pöydältä ja vastaan Saimille. En jaksa rupatella puhelimessa kauaa, joten pyydän Saimin tulemaan meille, koska hän kuitenkin asuu kanssani samalla tiellä. Kello on vähän yli yksitoista, joten isä ja äiti ovat töissä vielä tunteja, saamme olla rauhassa.

Puhelun päätyttyä muistan Anttonin viimeöiset viestit, avaan snäpin, ja naputtelen Anttonin snäppejä yksi kerrallaan auki. Ei niissä ole taaskaan mitään järkeä, ensimmäisissä on Anttonin katolta hyppiviä kavereita, parissa viimeisessä snäpissä näkyy sängyllä makaavan Anttonin vaalea hiuspehko, kellonaika ja hyvänyön toivotukset. Avaan myös muiden ihmisten lähettämät snäpit, ja vastaan niihin kaikkiin samalla kuvalla omasta, vaaleasta kuontalostani.

Vedän päälleni saman kesämekon, joka oli päälläni jo eilen illalla ollessani luokkakavereideni kanssa pihalla. Harjaan hiukset kireälle ponnarille, ja kuulen Saimin astelevan terassin ovesta sisään. Hän aloittaa innoissaan selittämisen vaatteista, jotka hän sai isältään tuliaisiksi Australiasta. Ei minua edes kiinnosta, mutta näytän siltä, että kuuntelisin ihan vain Saimin mieliksi. Seuraavaksi ruodimme muiden ihmisten meikkaustyylejä, vaatteita ja parisuhteita, niin kuin parhailla kavereilla yleensä on tapana. Ainoa asia minkä kertomista Saimille vältän, on se, että pidän Anttoniin edelleen yhteyttä. En halua puhua siitä Saimille, joka elää kuin jossain satumaailmassa ja uskoo toiseen mahdollisuuteen.

Teen Saimin mustiin hiuksiin letit, ja lähdemme ulos kävelemään. On pakko mennä ostamaan kaupasta ruokaa, koska meidän jääkapissa on jäljellä pelkästään valo. Läheisen kaupan valikoima on pieni, joten tyydyn Saarioisten valmis-lohikeittoon ja pakettiin leipää. Lupauduin menemään illalla isän kanssa salille, joten en viitsi syödä mitään roskaruokaa. Kun astumme kaupasta ulos, pihaan ajaa viisi mopoa. Yksi mopolla ajaneista pojista nousee mopon satulasta selkä meihin päin ja riisuu kypäränsä. Näen vaaleat hiukset, lopulta myös pojan kasvot, kun tämä kääntyy ympäri. Antton katsoo minua silmiin, mutta ei osoita eleillään, että olisi tunnistanut minut. Saimi moikkaa pojille, ennen kuin ehdin estää. Nyt en voi enää paeta. Vasta vartin kuluttua pääsemme lähtemään kaupan pihasta.

Puhelimeni kilahtaa kädessäni, heti kun olemme poikien katseiden ulottumattomissa. Unohdun paikalleni tuijottamaan Anttonin nimeä puhelimen näytöllä. Myös Saimi pysähtyy, ja tajuaa lopulta katsoa puhelimeni näyttöä, ja hämmentyy selvästi. Hän luulee, etten oikeasti enää pidä siihen ihmiseen yhteyttä, koska kuukausia sitten yritin päästä tunteistani eroon. Avaan Anttonin snäpin, kuvassa näkyy minun loittoneva selkäni ja alareunassa lukee ”ihan kiva mekko sulla.” Yllätyn, sillä tämä oli varmaan ensimmäinen henkilökohtainen snäppi Anttonilta kuukausiin. Vastasin Anttonille hymyilevällä kuvalla, ja jatkan kävelyä Saimin kanssa, en kertonut snäpin sisällöstä mitään. Lopun päivää välttelen puhumasta mitään poikiin liittyvää Saimin kanssa, ettei keskustelu käänny kaupalle ilmestyneeseen Anttoniin.

Kellon tullessa lähes seitsemän, isä tulee töistä kotiin, ja lähden hänen kanssaan salille. Treenaan kuulokkeet päässä, ja kuuntelen Martin Jensenin Solo Dancea laittoman lujalla. Päälläni olevassa topissa on selässä hikijuova, ja jalassa olevat trikoot tuntuvat nahkeilta, koska salilla on kesäisin tuskallisen kuuma. Olen hyvässä kunnossa, sillä harrastin vuosia yleisurheilua, jatkuvien loukkaantumisien takia jouduin kuitenkin lopettamaan kilpailun viime kesänä. Kuntosalin pukuhuoneessa kaivan puhelimen trikoiden reidessä olevasta taskusta, ja huomaan Aaronin laittaneen minulle tekstiviestin, voisinko olla vielä tänään illalla hänen kanssaan. Vastaan hänelle myöntävästi.

Aaron on minulle yksi tärkeimmistä ihmisistä, pystyn puhumaan hänelle kaikesta. Hän oli ensimmäinen ihminen, joka aavisti, että pidän Anttonista, ja lopulta uteluiden jälkeen myös kerroin sen hänelle itse. Aaron on viisas ja hauska, ja hänessä on yllättävän paljon samoja piirteitä kuin Anttonissa, eikä ihme, koska hän on Anttonin vuoden vanhempi isoveli. Yleensä ratkaisen kaikki vakavammat pulmat Aaronin kanssa, enkä vaivaa niillä Saimia ollenkaan. Aaron tietää kaiken mitä minun ja Anttonin välillä on tapahtunut. Mutta vaikka hän on Anttonin veli, hän ei ole saanut selkoa tämän tunteista ujouden takia.

Kotiin päästyäni Aaron tulee meille. Vaihdamme normaalisti kuulumisia ja puhumme niitä näitä muista ystävistämme, lopulta keskustelu kääntyy jälleen Anttoniin, ja Aaron aloittaa tavanomaisen mietinnän siitä, mikä meidän jutussamme oikein meni pieleen. Vaikka haluaisin kertoa hänelle, en vain voi. Aaron on edelleenkin Anttonin isoveli.