kukkasohva25.6.2018 20:41
1/9
Oneshot: Näin Liisa kuoli

Tässä pieni novellinpätkä, jonka kirjoitin itseruskettavan kuivumista odotellessani. Kertokaa toki mielipiteenne, saa antaa kriittistä palautetta ja kertoa mitä tahansa, mitä mieleen tulee. Kokemuksen perusteella tän tyyppiset tekstit ei nouse kovinkaan suosituiksi täällä Demissä, mutta rehellisesti mulla ei oo muutakaan julkaisukanavaa näille ::D

-----------------------------------------

Liisa Junnonaho oli asuttanut torppaansa viimeiset 17 vuotta yksin, kun hänen miehensä Viljo oli talvella 1987 yllättäen kuukahtanut halkokoppansa viereen metsän laitaan, ja nousi siitä enää ruumisauton ilmeettömille paareille. Liisa ei muistanut enää varmaksi, mutta vuosikausia hän oli hautonut mielessään, kuinka hänen miehensä viimeiset sanat olivat ”perkeleen kynnys”, kun halkoreissulle lähtiessä Viljon askel takertui paikaltaan nousseeseen etuoven kynnykseen. Edellisenä iltana hän oli sentään kuivahkosti suudellut vaimoaan, mutta parempiakin tapoja lähteä on maailman historiassa nähty.

Olivat he sentään kolme lasta maailmaan saattaneet. Liisa Hekkala tapasi Viljo Junnonahon keväällä 1941, kun Liisa oli juoksemassa naapuritaloon kertomaan, että lammas poikii ja apukädet ovat suotavia. Matkalla marssi vastaan letka sotapoikia kaiketi harjoituksiin menossa, sillä vaikka uuden sodan pelko väijyikin kansakunnan yllä ydinlaskeumapilven lailla, ei todellisesta sodankäynnistä ollut vielä pariin kuukauteen tietoakaan. Pojat vislasivat Liisalle eikä tyttö lotkauttanut korvaansakaan, kunnes takaisin tullessa hän havaitsi yhden nuorukaisista jättäytyneen jälkeen ja nojailevan paaluaitaan metsän reunalla.

”Alakko sie mulle kirjekaveriksi?” kysyi poika. Liisa jo aavistikin, mihin kirjekaveruus johtaa, ja niinpä hän ujostellen lupautui. Liisa ja Viljo menivät naimisiin juhannuksena 1945, ja ajoitus oli enemmän kuin oikea, sillä heidän ensimmäinen lapsensa Reijo oli jo saanut alkunsa kolme kuukautta aikaisemmin Karttulan isäntäväen aitassa, jonne Liisa harppoi lumisohjoista polkua pitkin helmojaan pidellen ja toivoen, ettei isäntä navettatöidensä välistä huomaisi moista teerenpeliä ja erottaisi Liisaa piikatöistään. Häiden jälkeen piikominen sai jäädä, kun Reijo teki tuloaan ja raskaus oli suorastaan sotimiseen verrattavaa työtä.

Pari vuotta myöhemmin syntyi Pekka ja kolme vuotta myöhemmin Annikki. Liisa ja Viljo ostivat rintamamiestalon lähempää kaupunkia, jotta lasten koulunkäynti olisi mahdollisimman sujuvaa. Elämä oli moitteetonta, joskin kerran Liisa näki ikkunasta, kun Annikki pahimmassa murrosikänsä taitekohdassa seisoskeli leikkimökin takana polttamassa tupakkaa naapurin Aunen kanssa. Se oli ainoa kerta, kun Liisa on nyhtänyt yhtäkään lapsistaan korvasta pirttiin. Lähellä tosin kävi vuonna 1952, kun Reijo ja Pekka pieninä pojankoltiaisina söivät keittiön kaapilla kallisarvoista kahvijauhetta. Jauheen maku sai mennä rangaistuksesta.

Liisa ja Viljo tunsivat olevansa sitä sukupolvea, joilla on kaikki hyvin, mutta todellisuudessa elämä rakoili suuntaan jos toiseenkin heidän itsensä huomaamatta. Sota oli jättänyt jälkensä siten, ettei pienistä asioista viitsinyt tehdä minkäänmoista numeroa. Koskapa Viljo oli ajatellut satunnaisen voimattomuuden ja outojen tykytysten tarkoittavan ainoastaan väistämätöntä vanhuutta, oli hän kuollut pihapolun varrelle sydänkohtaukseen, jonka tulo olisi voitu oikealla hoidolla estää. Samaa sorttia oli Liisa: oikeastaan hän oli viimeiset viisi tai kuusi vuotta jo tiennytkin, että loppu häämöttää, mutta rinnassa autuaana mollottava patti ei kuitenkaan tuntunut riittävältä syyltä valittaa julkisesti voinnistaan. Patti oli saanut rauhassa suurentua vuosien mittaan, ja nykyisin Liisa ei enää saunailtoina kehdannut katsoa itseään alaspäin, koska rinnan tilalla olisi kuitenkin odottanut tyhjän suodatinpussin tapainen mätä riekale.

Nyt Liisa istui raukeana 50-vuotislahjaksi saamassaan keinutuolissa ja mietti lapsiaan. Reijo oli aikeissa jäädä pian eläkkeelle työstään rakennusmestarina ja keskittyä hoitamaan vaivalla kunnostamaansa purjevenettä. Pekkaa olivat vuosien varrella houkutelleet viinan pirut, mutta nykyisin hän teki töitä taksikuskina ja oli hiljattain mennyt naimisiin toistamiseen. Annikki työskenteli tilitoimistossa ja oli naimisissa suorastaan vastenmielisen miehen kanssa, mutta kauniit lapset he olivat saaneet aikaan.

”Tissipuoli täällä, huomenna soattaa sattaa lunta”, Liisa tuumasi ääneen, rähätti syvältä palleasta perään, ja vaipui suhteellisen nopeasti kuolonkankeaan tilaan ‒ hänen omat viimeiset sanansa vakuuttivat hänet niin hyvin, että hänen kasvoillaan lepäsi tyytyväinen hymy vielä sittenkin, kun kahden ja puolen viikon kuluttua Annikki käveli pirttiin ja pudotti laatikollisen tulppaanin ituja pitkin lattioita.