Viihde
Porkkanasalaatti16.6.2017 11:38
1/6
Novelli: valopisteitä tummassa loputtomuudessa

Valopisteitä tummassa loputtomuudessa



”Tee se! Tee se!” Jokin huusi sisälläni. En ollut varma mistä ääni tuli, mutta olin varma, että ääni puhui minulle.

”Läskiliisa runonpunoja!” Sitä minulle huudettiin. Päivittäin. Olin alkanut uskoa siihen. Olin läski. Runoja en ollut koskaan kirjoittanut, kun taas kirjoituspöytäni vasemman puolen alimassa laatikossa oli iso pino kirjoittamiani juttuja. Pelkoa. Surua. Yksinäisyyttä. Sitä tarinoista pystyi lukemaan. Kannoin aina mukanani pientä kierrevihkoa ja kynää. En vienyt edes roskia ulos ilman niitä.

Ensimmäinen, toinen, kolmas. Tuijotin kättäni. Verta levisi lavuaariin koko ajan lisää. ”Hei Emmi, tuu jo!” ”Mulla alko menkat, tuun kohta, menkää te vaan edeltä”, huikkasin.

Kiepautin äkkiä pari kerrosta vessapaperia käteni ympärille ja heitin partaterän roskikseen. Vedin hihan alas, huuhtelin altaan ja avasin oven lukon.

Yöllä heräsin hirveään ahdistukseen. Tuntui, kuin joka ikinen verisuoni olisi ollut tukossa, terävät pienet piikit olisivat pistelleet käsiäni, henki ei kulkenut. Avasin ikkunan ja hengitin syvään raikasta yöilmaa. Vaikka oli vasta huhtikuun loppu, ulkoa oli erittäin lämmin. Nousin varovasti ylös.

Ulkona ei kuulunut ääntäkään. Ilma oli pysähtynyt, edessäni oleva pelto ja sen takana siintävä järvi pysyivät täysin liikkumattomina.

Taivas oli tähdistä kirkas. Asetuin pellolle makaamaan ja katselin kirkkaita valopisteitä tummaa loputtomuutta vasten. Samaan aikaan se oli niin pelottava ja synkkä, mutta kiehtovan turvallinen. Puoleensavetävä. ”Kun käymme vanhaksi ja jätämme tämän maailman, meistä tulee noita tähtiä taivaalle”, mummi oli kertonut aina kun olin pieni. Nyt mummikin oli yksi tähdistä. Oli ollut jo pitkään. Kaipasin häntä kovasti.

Tähdet olivat kauniita. Olisin voinut katsella niitä loputtomiin. Ne olivat kuin helminauha, joka muodosti miljoonia kuvioita taivaalle. Jokainen tähti oli erilainen. Jokainen tähti oli kuollut ihminen. Jokaisen tähden tarina oli erilainen. Ainoa asia, joka tähtiä yhdisti, oli se, että jokaisen tähden omistaja oli nyt onnellinen. Maanpäällinen onni joko jatkui taivaaseen tai maanpäällinen helvetti katosi.

Otin vihon vyötäröltäni, mihin olin sitonut sen metrin pätkällä narua. Aloin kirjoittaa kirjettä. Itsemurhakirjettä. ”Rakkaat äiti ja isä…” Hetkinen, en voinut kirjoittaa niin. Eihän heitä ollut. Tai oli, mutta eivät he edes muistaneet minua. Olivat puhuneet minulle viimeksi kun olin kahdeksan. Heillä oli tärkeämpää tekemistä. Rahat, joilla olisi voitu ostaa ruokaa tai ehjiä vaatteita, menivät viinaan tai lääkkeisiin.

Risut ja ruusut otan vastaan ja tässä ensimmäinen osa ja jos lukioita löytyy niin kirjoittelen lisää :)