Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

Aoiy21.6.2018 20:50
1/9
Novelli - Ulottuvuudet

Haluan sanoa pohjustukseksi tälle novelille, että tämä on ensimmäinen novelli jonka koskaan julkaisen sosiaalisessa mediassa, joten kirjoitus saattaa olla hieman tönkköä. Toivoisin siis teiltä rakentavaa palautetta että voisin edistyä kirjoittajana.

____________________________

Olen aina uskonut kaikkeen vähän outoon ja yliluonnolliseen. Uskon, että jossain kaukana, meidän tavallisten tallaajien ulottumattomissa, on aivan toinen maailma, ulottuvuus, josta emme voi ottaa selvää. Voimme vain todeta, että se on olemassa, ei muuta. Sinne ei voi matkustaa, ei edes unissa.

Joskus pienenä, taisin olla nelisen vuotta, väitin kivenkovaa äidilleni nähneeni enkelin. Äiti vain pudisteli huvittuneena päätään, ja totesi, että minun pitäisi mennä tänään aikaisin nukkumaan. Olin ärsyyntynyt. Äiti ei uskonut minua, enkä minä valehdellut. Olin todella mielestäni nähnyt enkelin. Sen oli ollut pakko olla todellinen.

Enää en siitä asiasta tarkkaan muistanut yksityiskohtia, joten en voi enää sanoa varmaksi, näinkö minä todella silloin enkelin, vai en. Se on vaivannut minua monen vuoden jälkeenkin. Haluan saada vastauksen näkemääni. Haluan selityksen, mitä se todella oli. Mieleni ei jätä minua rauhaan.

Havahdun ajatuksistani siihen, että puhelimeni tippuu kolahtaen lattialle. Avaan hitaasti silmäni, ja totean vaipuneeni taas syvälle ajatuksiini. Istun huoneeni leveällä ikkunalaudalla, ja nojaan päätäni kylmään seinään. Ikkunasta vuotaa viileää ilmaa sisälle, talvi alkaa tehdä tuloaan. Toinen nappikuulokkeeni on pudonnut kotvastani puhelimen mukana, ja noukin huokaisten puhelimen lattialta. Näin vietän joka päivän, illan ja yön, istuen ja miettien. Yrittäen vastata pääni antamiin kysymyksiin.

On minulla ystäviä, mutta he viettävät vapaata elämää. Antavat minun miettiä rauhassa, omassa kuplassani. Kukaan heistä ei oikein ymmärrä ajatusmaailmaani, joten he välttelevät asiasta puhumista. Ei se haittaa minua, kunhan saan pitää ajatukseni itselläni eikä kukaan tuomitse minua niistä, kaikki on hyvin.

Puhelimeni kello näyttää puoli kahta yöllä. Olisi varmaan aika käydä, tai pikemminkin pakottautua nukkumaan, huomenna olisi taas koulua. Kahdeksan tylsää tuntia homeisen koulun penkillä istumista, omien ajatustensa vankina. No, mitäs minä itselleni mahdan.

Tiputtaudun kevyesti ikkunalaudalta sänkyni viereen ja värähdän kun varpaani koskettavat kylmää parkettilattiaa. Tepastelen huikeat kaksi askelta sängylleni, ja kaadun makaamaan, vetäen peiton päälleni. Puhelimeni ja kuulokkeet laitan yöpöydälle. Ajatusten kanssa jatkuva painiminen on väsyttävää, mutta ne myös valvottavat minua. Haluaisin tietää niin paljon tuosta toisesta maailmankaikkeudesta.

Suljen silmäni, ja yritän työntää ajatuksen unen tieltä. Onnistun siinä tällä kertaa yllättävän helposti, ja hetken päästä alan jo vaipua syvään uneen. Levolliseen uneen, ilman syvällisiä ajatuksia tai hermoja riistäviä kysymyksiä.

Minulla ei ollut aavistustakaan, että toisaalla, ei ehkä aivan toisessa maailmankaikkeudessa, mutta toisaalla kuitenkin, eräs henkilö paini myös osittain samanlaisten ajatusten kanssa. Hänellä asiat olivat vain päinvastoin kuin minulla.