Yllätysvieras5.5.2017 3:32
1/3
Novelli: Tyttö olisi halunnut kuulla jotain muuta

Lauantai, 8:55 - Makoilin portaikon alla teekuppini kanssa. Kuu kulki taivaalla ja rouva Perryn
askeleet yläpuolellani. Nainen oli pysähtynyt puuportaiden ylimmälle askelmalle, kun huomasin
tilaisuuteni tulleen. Kopautin portaikon pohjaa kantapäälläni ja kuulin taloudenhoitajan huulilta
karkaavan sihahduksen. Askeleet saivat kummasti vauhtia. Kohta Perry seisoi jo vierelläni luuta
kainalossaan valmiina nappaamaan tihulaisen. Virnistin vahingoniloisena ja siemaisin
mustikkateetä kuin elokuvien kauneimmat rikolliset punaviiniä heidän suunnitelmansa toteutuessa.
Ikääntynyt nainen laski luutansa maahan helpottuneiden huokausten saattelemana. “Neiti hyvä,
tiedät, etten pidä tuollaisesta.”
“Tiedän myös, ettet pidä rotista. Sitä paitsi rotat rapistelevat eivätkä kiipeile katossa”, virnistin
uudemman kerran ja nousin seisomaan.
“Viime viikolla ne kaatoivat naulakon!”, Perry yritti vielä huutaa perääni, mutta sivuutin
kommentin täysin.

Pyörittelin lusikkaa kupissani. Rouva Perry oli seurannut tekemisiäni jo tovin. Hän oli
kärsivällinen, eikä hoputtanut. Odotti vain minun olevan valmis aloittaakseen. Olimme jo vuosia
sitten tehneet yhteisen sopimuksen. Kahvipöydässä kuului rentoutua, eikä ennen kuin toinen oli
valmis saanut ottaa esille mitään negatiivista. Yritin viivytellä parhaani mukaan siemaillen kupista
mahdollisimman vähän kerrallaan. Kun posliinikupin pohjalla oli enää tilkka jäljellä kulautin sen
kurkustani alas niin hitaasti, että olin vähällä alkaa yskimään. Kuuma, poltteleva kahvi valui
kurkkuani pitkin kuin laava, joka yritti saavuttaa ihmishenkiä. Tällä kertaa ihmiset olivat minä,
vain ja ainoastaan minä, viaton tyttö joka oli taas saattanut itsensä ongelmiin. Ja nyt laava, rouva
Perryn toruvat sanat yrittivät saavuttaa tyttörukkaa.

Laskin kupin pöydälle. Senkin tein hitaammin kuin koskaan ennen. “Kolmas kerta
tällä viikolla, nuori neiti! En halua nähdä enää yhtäkään naista tai miestä ovemme takana.”
Nyökkäsin pitäen katseeni visusti kiinni pöydässä.
“Joku Hakkarainen tuli eilen vaatimaan takaisin pyöräänsä”.
“Se oli humalassa, eikö ollutkin? Kännissä kuin käki. Valehteli varmaan”, yritin puolustautua,
mutta taloudenhoitajan harmaista silmistä näki selvästi, ettei hän uskonut sanaakaan.
“Sitä suuremmalla syyllä, neiti hyvä. En halua että olet missään tekemisissä tuollaisten laitapuolen
kulkijoiden kanssa”, hän vastasi napakasti takaisin, nousi pöydästä ja nappasi kahvikupin edestäni.
“Se oli Erin joka sen otti! En ole tehnyt mitään!”
“Erin. Kuka Erin? Taasko olet keksinyt uuden ystävän suojellaksesi itseäsi?”

Oli jo pimeää kun Perry päästi minut viimein lähtemään. Erin nojasi tiiliseinään koulunpihan
ainoan katulampun alla. Tyttö oli ristinyt kätensä reisilleen. Peukalot pyörivät toistensa ympäri,
napauttivat toisiaan ja pyörähtivät taas. Selvästi ajatuksissaan Erin ei huomannut tuloani. Suljin
hänen kätensä omieni sisään. Ne olivat hyiset. Tummat silmät laajenivat ja kohtasivat värähtäen
omani. Tyttö kohautti kulmakarvojaan ja naurahti lempeästi. Käsiään hän piti vielä hetken omieni
lämmittävässä otteessa, mutta veti ne pian pois. Rikoin pian hiljaisuuden: “Hakkarainen kävi
meillä eilen. Tai siis oli käynyt. Perry kertoi”.
“Aijaa”, Erin melkein kuiskasi katse visusti maassa, “se vanha ukko jonka pyörä me vietiin ja jolla
me”.
“Niin juuri se” , keskeytin tuon kauniin tytön puheen. En jaksanut enää iltapäiväisen jälkeen
yhtään enempää. Erin hymyili vienosti ja nosti taas suklaasilmänsä omiani kohti: “Ei se haittaa.
Mäkään en jaksa juuri nyt puhua siitä”.

Letitin Erinin tummia hiuksia samalla selittäessäni hänelle matkani
pyöränvarastamis-reissulta takaisin takaoven kautta huoneeseeni. “Eikö se huomannut? Perry siis”,tyttö hykerteli.
“Se kysyi aamulla että missä olin. Sanoin, että yhden tosi kivan tyypin kanssa joka kertoi mulle
miksi se uskoo mun kuolevan enne itseään.” Erinin ohuet huulet kapenivat entisestään niiden
vetäytyessään suppuun. Hän katsoi minua kysyvästi. Yhtäkkiä hän alkoi kikattaa estoitta. Hento
ruumis käpertyi asfaltille kippuraan ja vasen nyrkki hakkasi maata. “Etkä sanonut! Et varmasti
sanonut!”
“Joo joo, en. Ei se huomannut. Mutta siitä en valehdellut, että kerroin olleeni yhden kivan tytön
kanssa”. Vesi valui tummien iiristen alta silmäkulmia pitkin tuhrien paidankauluksen. “Sanoit
vai?”, Erin kysyi epäilevän virneen noustessa kapeille kasvoille. Rakastin hänen hymykuoppiaan.
“Sanoin että tämä kyseinen tyttö on paras kaverini.” Erin nousi istumaan pyyhkien kyyneliään
silmänurkistaan. Hän nyökkäsi. Tyttö olisi halunnut kuulla jotain muuta.

Yritin kerätä itseäni seistessäni paljain jaloin kynnysmatolla. Jalkani olivat vihreät ja
varpaanväleistäni tursusi toisesta voikukkia ja toisesta ratamoita. “Neiti hyvä”, Perry aloitti taas
astuttuani sisään. Taloudenhoitaja oli seissyt käytävässä luultavasti jo siitä asti kun olin vihdoin
vastannut hänen soittoonsa. Ääni oli rahissut raivosta ja olin kuullut katkonaisen hengityksen
korvaani vasten. “Olen pettynyt sinuun”, oli hän sanonut. Saman hän toisti nyt, rauhallisemmin.
“Missä mahtavat neidin kengät olla?” Avasin reppuni isoimman taskun vetoketjun ja kiepautin
kassin ylösalaisin. Dr. Martensin maiharit tipahtivat peräkanaa lattialle jättäen mattoon ikävän
ruskean jäljen. “Halusin tuntea miltä ajettu nurmi tuntuu.” Perry pyöritteli päätään: “Sääli, että
noin fiksu tyttö tuhlaa aikaansa noinkin huonoon seuraan. Se ei ole sinulle hyväksi, Lotte.” Loin
naiseen niin halveksivan katseen kuin vain suinkin pystyin ja suuntasin suoraan yläkertaan. Vitut.