Viihde
thewriter16.4.2018 18:55
1/49
Novelli: Syyskuu

Luku 1

Syyskuu. Silloin elokuun kesäinen lämpö vaihtui tummeneviin iltoihin ja syksyiseen kaatosateeseen. Rapakot tahrivat valkoiset converset, ja silmät alkoivat verestää aikaisten aamuherätyksien ja liian vähäisien yöunien takia. Yöpöydän kello näytti minuuttia vaille seitsemää. Kohta kännykkäni herätysääni tunkeutuisi ikävästi korviini tuhannen auringon voimalla, kuten joka aamu. Kadehdin niitä ihmisiä, jotka heräsivät puron solinaan ja linnunlauluun - minun herätysääneni täytyi olla julma ja tappava. Minuutti tuntui pitkältä, mutta hätkähdin lopulta, kun tuttu kolmiosainen piip-piip-piip täytti muuten täydellisen hiljaisen huoneeni. Huoneessa leijuva yön rauhaisa hiljaisuus oli rikottu, joten minulla ei enää ollut tekosyitä kääntää kylkeä ja jatkaa uniani. En tietenkään ollut aikaisten aamujen ylin ystävä, enkä pitänyt siitä että minun oli pakko repiä itseni väkivalloin ylös pehmeistä Ikean pussilakanoista viitenä päivänä viikossa, mutta kukaan ei voinut kieltää, ettenkö olisi ollut hyvä heräämään.

Kampesin itseni istumaan sängynreunalle. Huoneeni järjestelyssä oli se huono puoli, että aamuisin noustessani ensimmäinen asia jonka näin oli oma itseni vastapäätä olevasta kokovartalopeilistä. Tälläkin hetkellä minua tuijotti peilistä takaisin vähän puolikuolleen näköinen olento, joka oli peittänyt ne vähäisimmätkin muodot vartalostaan pussimaisella, polvipituisella yömekolla, jossa luki ”pajamas all day” (se sama yöpuku, mitä olin käyttänyt kutosluokan lopusta tähän päivään saakka, koska pituuskasvuni oli olematonta).
”Riia!” kuulin äidin vaimean huudon alakerrasta.
”Hereillä ollaan!” minä informoin.
Kävelin kylpyhuoneeseen ja jouduin hetken siristelemään silmiäni kirvelevässä valossa, joka oli asennettu kiinni vessan lasikaappiin. Olin aina ollut rutiininomainen ihminen; tänäkin aamuna pesin ensin kasvoni jääkylmällä hanavedellä, jolloin viimeistään tunsin olevani täysin herännyt ja tässä maailmassa. Sen jälkeen söin saman aamupalan; cornflakeseja ja maitoa, kunnes pääsin lopulta pesemään hampaat. Jotkut arvostelivat ”ensin aamupala, sitten hampaiden pesu”-järjestystä, koska seiskaluokalla joku hammaslääkäri kertoi, että oikea järjestys on juuri toisinpäin. Minä pysyin kuitenkin rehellisenä omille periaatteilleni.

Päästyäni vihdoin ulos kylpyhuoneesta, sen ulkopuolelle oli jo kerääntynyt jono.
”Riia! Kello on jo kakskyt yli seitsemän! Ei voi kestää noin kauan!”
Rutiininomaisen aamuni ensimmäinen rutiininomainen kommentti. Pikkuveljeni Robin oli raivostuttavassa kolmentoista vuoden iässä, ja toivotti hyvät huomenet yleensä analysoimalla ajan määrää, jonka vietin vessassa. Toinen vaihtoehto oli, että hän taisteli toisen pikkuveljeni Reinon kanssa siitä, kumpi pääsee kylpyhuoneeseen ensimmäisenä. Reino oli kahdesta sisaruksestani se suloinen ja harmiton velikulta, jota sukulaisetkin rakastivat. Hermoni sietivät paremmin nelivuotiasta Reinoa kuin ärsyttävää esiteini-ikäistä, vaikka arvomaailmani sotikin sitä vastaan, että valikoin perheestäni suosikkeja.

Reino oli jäänyt kylpyhuoneen oven ulkopuolelle odottamaan omaa vessavuoroaan, ja pörrötin hänen hiuksiaan kävellessäni takaisin omaan huoneeseeni. Vaihdoin nopeasti pyjamani farkkuihin ja johonkin bändipaitaan. ”Ethän sä edes kuuntele tuota bändiä”, ystäväni olivat huomauttaneet. No ehkä en, mutta niillä oli helvetin siisti logo.

Astuin bussiin, joka kuljettaisi minut kouluun. Syyskuinen aamu oli pilvinen ja sateinen, ja ihmiset kaduilla availivat sateenvarjojaan välttyäkseen ylimääräiseltä aamusuihkulta. Bussin nytkähtäessä kevyesti liikkeelle kaivoin farkkutakin taskusta kuulokkeet ja työnsin ne korviini. Menossa oli parhaillaan neljäs viikko yhdeksättä luokkaa. Kaikki ympärillä tuntuivat jo löytäneet normaalin arkipäivärytmin, mutta minä elin puoliksi vielä siinä uskossa, että viikonlopun jälkeen ei koittaisikaan maanantai, vaan kesäloma jatkuisi. Saisin kävellä viisisataa metriä läheiselle jäätelökioskille ja ostaa ison vanhan ajan vanilja-pallon ja syödä sen Emman ja Ollin kanssa. Emma ottaisi mansikkajäätelöä ja Olli suklaata, koska he pitäytyivät tutussa ja turvallisessa.

Havahduin, kun bussi pysähtyi noukkimaan muutaman ihmisen kyytiinsä pysäkiltä. Rypistin kulmiani nähdessäni, bussiin astui kaksi minun ikäistäni nuorta, tyttö ja poika. Tytöllä oli räikeänpunainen tuulitakki ja sateessa latistuneet, vaaleat hiukset. Pojalla sen sijaan oli päällään löysä huppari, jonka merkkiä en tunnistanut. Vaikka olin kaukana, erotin pisamat pojan nenänvarressa ja poskissa. Ne saivat mahassani aikaan oudon valahtavan tunteen, ja jouduin katsomaan toisaalle. Tyttö aukaisi suunsa ja sanoi jotain, mutta kuulokkeideni musiikin pauheelta minun oli mahdotonta erottaa mitä. Pystyin kuitenkin arvaamaan, että hän oli ehdottanut mihin he voisivat istua. Muutaman penkkirivin päähän minun eteeni. Mahtavaa, hurrasin. Uusia takaraivoja katseltavaksi. Kuulokkeistani pauhasi joku masentava ja vihainen biisi, ja minun oli painettava stoppia jotta kuulisin omat ajatukseni. Puoliksi halusin myös kuulla, mitä tyttö ja poika puhuivat.

Nähdessäni uusia ihmisiä bussissa en aina suhtautunut heihin yhtä ylitsepursuilevalla mielenkiinnolla. Juttu oli kuitenkin niin, että elin paikkakunnalla, jossa minun ikäisiäni asui karkeasti arvioituna kymmenen. Me kaikki kävimme koulua viereisessä kaupungissa, jonne kuljimme samaan aikaan, samalla bussilla. Kahdet uudet kasvot toivat aamuuni ripauksen kaipaamaani eksotiikkaa. Samalla kun seurasin haukan tavoin uusien tulokkaiden jokaista liikettä, korjasin asentoani ryhdikkäämmäksi bussin istuimella. Miksi en ollut vaivautunut laittamaan edes vähän ripsiväriä? Näin punatakkisen tytön sivuprofiilin, kun hän puhui pojalle. Hänen koko olemuksensa suoraan jostakin sellaisen vaatekaupan kuvastosta, jonka vaatteisiin minulla ei ollut rahaa. Kuljetin käteni läpi sotkuisen kiharapilven joka kohosi vallattomana päässäni jokaiseen ilmansuuntaan, ja huokaisin. Sateinen aamu kai imi minusta elämäniloa.