Muumipöllö9.11.2016 19:58
1/136
Novelli: Lumiballerina

Uusi kirjoittaja ja uusi jatkonovelli esittäytyy. Toivottavasti tykkäätte! :) Saa kommentoida ja antaa palautetta!

............................
LUMIBALLERINA
............................

Luku 1

-Päästäkää sisäinen taiteilijanne vapaaksi. Avatkaa mielenne lukot. Antakaa sielunne virrata paperille, Rouva Hakkarainen messuaa luokan edessä.
Katson merkitsevästi Marsua, joka hymyilee takaisin ilkikurisesti.
Rouva Hakkarainen on sekä kuviksen opettajamme, että luokanvalvojamme. Hän on melko viihdyttävä tapaus, kuin sketsihahmo. Ei hänen oikea nimensä ole Hakkarainen, mutta en juuri nyt edes muista oikeaa nimeä. Häntä on kutsuttu tuolla nimellä koko yläasteella oloni ajan, luultavasti jo iät ja ajat sitä ennenkin. Lempinimensä hän on saanut esiinnyttyään ainakin puolet hereillä oloajastaan kuin unissakävelijä. Tänäänkin hänellä on flanellinen nallekuvioinen pyjama päällään ja hän höpisee ja säheltää koko ajan omiaan.
Niin kuin nytkin. Herra Hakkaraisen vaimo säikähtää peilikuvaansa ja hänen kädessään oleva pensseli lentää kaaressa etupulpetilla istuvan oppilaan paperille.
-Taiteilija työssään, Marsu naurahtaa katsoessaan Hakkaraista, joka kirmaa pensselinsä perässä anteeksi pyydellen.
-Täytyykin kokeilla tuota metodia mieleni vapauttamiseksi, sanon nauraen ja heitän siniseen maaliin kastamani sudin edessäni olevalle paperille.
Pensseli läsähtää paperille tehden siihen yhden sinisen läikän ja muutamia pisaroita ympärille.
Marsu nauraa ja tekee samoin, paitsi että hän käyttää keltaista väriä.
-Ehkä pitää heittää kauempaa saadakseen räväkämmän tuloksen, nauran ja lopputunti kuluukin erilaisia heittelytekniikoita harjoitellen.
Marsu on mun paras kaveri. Oikea nimi on Maarit, mutta raukka vihaa omaa nimeään. Nimi kuulostaa kuulemma neitsyt Maria Magdaleena Margareetta Kolmas Matintyttäreltä. Niinpä me oltiin muutama vuosi sitten keksitty sille lempinimi. Lempinimi kuvasi bestani ulkonäköä paremmin kuin hyvin. Hänellä oli isot etuhampaat ja vaaleanruskeat pehmeät hiukset. Marsu oli söpö ja aika pienikokoinen. Ainakin minuun verrattuna. Mä olin 174cm pitkä. Toisiksi pisin meidän luokalla. Mua pidempi oli vain Järkäle, iso nyrkkeilyä harrastava jätkä. Huokaus. Pojat voisi tosiaan alkaa kasvaa ja pian!
-Voi tyttärentyttäret, tässähän ihan henki salpaantuu, Rouva Hakkarainen tuli pulpettimme eteen ja löi käsiä poskilleen. -Katin työ on kuin taivaan henkien kuiskailut pilvilinnoissa ja Marsun teos puolestaan kevään ensi säteiden tunkeutuminen sielun syövereihin. Ja ennen kaikkea, nämä työt on tehty ilolla ja rakkaudella taiteeseen, Hakkarainen hymisee onnesta soikeana.
Marsu ja minä nyökyttelemme hymyillen kuin olisimme täysin samoilla aallonpituuksilla Hakkaraisen kanssa. Vaan emme ole. En ainakaan minä. En nähnyt työssäni kuin erilaisia länttejä ja roiskeita. No, en ollutkaan taiteilijaluonne, ajattelen ja kohautan olkiani. Kahdesta asiasta olen kuitenkin Rouvan kanssa samaa mieltä, työt ovat hienoja ja meillä oli hauskaa niitä tehdessämme.
-Ollapa toi maalaus, Jesse sanoo Marsulle naurua äänessään meidän viedessä töitä kuivumaan ikkunalaudalle.
-Keltarutto? Marsu kysyy nostaen toista kulmakarvaansa.
-Kevään ensisäteet, hani. Ne, jotka tunkeutuu sun syövereihin, Jesse jatkaa silmää vinkaten.
-Ha-ha-ha, Marsu mukamas hekottaa, mutta naurahtaa sitten aidosti perään ja läppäisee Jesseä kylkeen.
Mä tyydyn hymähtämään ja ihailemaan sivusta tyyliä, miten bestikseni hoiti tilanteen. Viileästi ja rennosti. Itse olisin punastunut ja nolostunut tuollaisesta kommentista. Vaikka se olikin vain Jesse. Jesse on Marsun naapuri ja he tuntevat toisensa mukuloista asti. Toki mäkin tunnen Jessen, mutta ei se ennen ollut tuollaista heittänyt. Oliko Jesse ihastunut Marsuun, huomaan miettiväni, kun kävelimme vessoille. Ihastuksista puheen ollen…