ILOVEFOOD16.7.2017 15:57
1/3
Novelli: lento-onnettomuus

Aloitin tällasen novellin kirjoittamisen, ja haluaisin vähän mielipiteitä! Jos jotakuta kiinnostaa niin jatkoa olis tulossa :--D ! Anteeksi kirjoitusvirheistä!

********************************************************

Herään valkoisesta huoneesta. Kuulen kellon tikityksen, ja sydämeni sykkeen viereisestä laitteesta. Yritän nousta istumaan, kun nainen valkoisessa asussa tulee viereeni. Mietin hetken missä olen, ja miksi olen täällä. Nainen, ilmeisesti hoitaja alkaa selittämään jotain. Kaikki menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ainoa asia minkä muistan, on ettei saa nousta. Selvä. En nouse. Näen huonosti, mutta äänistä päätellen en ole huoneessa yksin, enkä edes kahdestaan tämän valkoasuisen naisen kanssa. En tunnista kenenkään ääntä. En kykene kääntämään päätäni, niskassani on joku paksu asia. Yritän taistella nukahtamista vastaan, kunnes nainen sanoo ‘’Laitoin sinulle lisää kipulääkettä, se väsyttää.’’ Vaivun takaisin syvään, ja ihanaan uneen.

Havahdun uudestaan samasta valkoisesta huoneesta myöhemmin. Kuulen saman kellon tikityksen, ja samojen ihmisten ääniä. Kauanko olen nukkunut? Miksi olen täällä? Mies kävelee sänkyni viereen, ja alkaa puhua,
Olet sairaalassa, ja kaikki on nyt hyvin. Jouduit lentokoneonnettomuuteen, ja sinulle tehtiin kaksi hätäleikkausta. Puhuit unissasi jotain Mikesta, oliko hänkin onnettomuudessa?
Katson miestä pitkään, ainakin aika tuntuu ikuisuudelta. Yritän selventää muistiani, ja totta minä olin lentokoneessa. Kuulin vain ison tömäyksen, ja sitten kaikki kiljuivat. Mike, poikaystäväni istui vieressäni ja puristi kättäni rystyset valkoisina. Sitten kaikki pimenee.
Mike… Onko Mike kunnossa? mumisen vaivalloisesti lääkärille. Ainakin oletan hänen olevan lääkäri, hän ei esitellyt itseään. Niin ne kyllä aina elokuvissa tekevät.
Kaikkia ei valitettavasti saatu pelastettua, mutta Mike voi ihan hyvin olla toisella osastolla. Toistaiseksi en tiedä hänestä, olen pahoillani.
Hiljaisuus laskeutuu väliimme. On siis mahdollisuus, että Mike on kuollut. En välttämättä näe häntä enää koskaan. Ei. Ei se voi olla mahdollista. Mike on ihan varmasti toisella osastolla, ja aivan kunnossa. Nostan hieman päätäni, ja näen koko osaston. Kaikkialla on valkoista, ja kaikkialla on ihmisiä. Paljon ihmisiä, mutta ei Mikea. Painan pääni syvälle takaisin tyynyyn, ja katson kattoa. Lääkäri koskettaa nopeasti kättäni, ja kääntyy pois. Missä sinä olet Mike? Missä?

OSA 2

*AIKAHYPPY KAKSI VIIKKOA ETEEMPÄIN*

Vihdoin saan kävellä omilla jaloillani. Noloa kun vaan kärrätään ympäri osastoa punaisessa liian isossa pyörätuolissa. Mikea ei ole vielä tunnistettu, mutta olen ihan varma että hän on kunnossa. Tottakai Mike on. Ei ole muuta vaihtoehtoa.

Eteeni kävelee poliisiasuinen mies, varmaankin siis poliisi. Hän näyttää ystävälliseltä, ja myös yllättävän komealta.
Päivää neiti, onko nimenne Alisa Nikonen?
On, vastaan arasti poliisille, ja hymyilen ujosti.
Antamiesi tunnusmerkkien mukainen henkilö on juuri löydetty läheiseltä rannalta, ja toimitettu tänne. Pyytäisin sinua tulemaan tunnistamaan hänet niin pian kuin mahdollista.
Mike! Heti! Nyt! Haluan nähdä Miken nyt! poliisi tarttuu hellästi käteeni ja sanoo:
Olen todella pahoillani.
Noin poliisit aina sanovat elokuvissa kun joku on kuollut. Mutta ei Mike ole kuollut? Ei voi olla. Silmäni puristuvat kiinni, ja romahdan lattialle. Juuri kun vihdoin pääsin omille jaloilleni, olen taas lattianrajassa. Luokseni tulee hoitaja, ja ottaa minut halaukseen. Suureen rakkaudentäyteiseen halaukseen. Hoitaja ja poliisi auttavat minut istumaan, ja toinen hoitaja tuo minulle teetä. Kaikki katsovat minua osastolla. Ihan kaikki. Juuri kun pääsin nolosta pyörätuolista eroon, nolaan taas itseni. Hienoa Alisa.

Tämä kaikki tapahtui kaksi vuotta sitten. Kävin tuona päivänä tunnistamassa Miken, ja romahdin sen jälkeen vielä monta kertaa. Kaikista kovin hetki oli, kun sain käsiini Miken tavarat, jotka hänellä oli mukana. Vihkisormus. Hän olisi kosinut minua. Pidän sormusta tänäkin päivänä sormessa, ja olen käynyt monta kertaa Miken haudalla sanomassa ‘’tahdon’’. Mike, elämäni ensirakkaus, ja mahdollisesti myös viimeinen.